Mies 40+
Tavallinen mies, pallo hukassa, liitto karilla, yksin yhdessä. Pienet lapset. Rakastan perhettäni, puolisoani, lapsiani, mutta en osaa sitä heille ilmaista. En pukea ainakaan sanoiksi mutten kai oikein teoiksikaan. Haluaisin, mutten osaa, en saa sitä ulos sisältäni. Portit kiinni ja avaimet poltettu. Yhteys vaimoon kadonnut. Parisuhteesta on tullut iloton ja eloton.
Pohjakosketus. Kimmastun lapselle mitättömästä asiasta, menetän tyystin malttini. En sentään satuta lasta, mutta oma sydämeni repeää riekaleiksi. Aikuisten riidat, lasten taakka. Vaimo pyytää muuttamaan muualle.
Viisas elämä. Miten sellaista eletään? Tämä jalo tavoite tahtoo usein vain hautautua arkipäivän melskeisiin. Nyt, koettuani tuon todellisen henkisen pohjakontaktin, asiasta tuli kertaheitolla prioriteetti numero yksi. Perhettäni en ehkä enää voi pelastaa, mutta pelastetaan ainakin yksilöt. Ja itsestä on aloitettava - "aseta ensin happinaamari omille kasvoillesi", vai miten se lentoyhtiöiden kulunut mutta fiksu ohje meneekään.
Tuosta on nyt kulunut muutama kuukausi. Terapiatalon ammattilaiset ovat avanneet minulle aivan uusia näkökulmia perheeni kriisiytymisen taustaan ja syihin. Vaikka prosessi on ollut aika ajoin tuskallinen - totuus satuttaa samalla kuin puhdistaa - olen äärettömän tyytyväinen että lähdin hakemaan apua juuri täältä. Terapeutin tapa "hoksauttaa" asioita keskustelun ja kysymysten - ohjatun introspektion - kautta on kohdallani toiminut uskomattoman hyvin ja yllättävän nopeasti. Olen saanut mukaani aimo annoksen sekä nöyryyttä että itseluottamusta. Niin, kuulostaa paradoksaaliselta, mutta se on mielestäni juuri se kombinaatio josta rakentuu viisas elämä
Olen muuten käynyt terapiassa muuallakin, joten uskoisin tietäväni mistä puhun.