Nainen 20+
Olen 20+ -vuotias nainen, ja sairastuin vakavaan masennukseen 13 vuotiaana. Sain hoitoa kunnalliselta sektorilta, tapasin psykiatria ja sairaanhoitajaa, sekä sain serotoniinilääkityksen. Käyttäydyin itsetuhoisesti. Aloin voida paremmin, joten lopetin hoitoni, mutta masennuin muutaman vuoden kuluttua uudelleen. Olin muuttanut uuteen kaupunginosaan, joten hoitoni aloitettiin uudessa paikassa, uusien työntekijöiden kanssa. Muutin toiseen kaupunkiin ja täytin 18, joten hoitopaikkani jouduttiin jälleen muuttamaan. Aloitin ryhmäterapian, mutta en samaistunut ryhmän muihin jäseniin, enkä osannut kilpailla huomiosta ryhmässä. En kokenut ryhmäterapeutin ymmärtävän minua, joten lopetin noin vuoden kuluttua. Olin turhautunut ja kyllästynyt selittämään samat asiat uusille ihmisille uudelleen ja uudelleen, eikä ongelmiin tai pahoinvointiin tuntunut löytyvän ratkaisua. Mikään ei muuttunut.
Kun aloitin ratkaisukeskeisen lyhytterapian, elämässäni alkoi tapahtua kipeästi kaipaamaani muutosta. Masennukseni oli lamauttanut minut pelokkaaksi, joten tarvitsin konkreettisia neuvoja ja rohkaisua, ja uusi terapeuttini oli ensimmäinen, joka pystyi niitä minulle tarjoamaan. Hänellä oli myös rohkeutta kyseenalaistaa joitakin ajatuksiani olematta kuitenkaan tuomitseva.
Tulen moniongelmaisesta perheestä, jossa riidat ovat olleet tavallisia, eikä voimakkaita tunteita tai mielipiteitä ole pahemmin peitelty. Masennukseni oli kiristänyt koko perheen tunnelmaa, ja vanhemmillani oli vaikeuksia suhtautua siihen, tai ottaa vastuuta perheen ongelmista, joten olin alkanut syyllistää niistä itseäni. Äitini tyrkyttämä ”jokainen on oman onnensa seppä” -tyyppinen elämän filosofia tuntui masentuneesta pahalta, ja ajattelin pahan olon olevan omaa syytäni. Minussa oli oltava jotain vikaa, sillä en kyennyt tekemään itseäni onnelliseksi.
Keskustelut terapeutin kanssa auttoivat ymmärtämään, etteivät kaikki ongelmat olleetkaan omaa syytäni, ja ennen kaikkea miten niitä voi ratkoa. Olen oppinut tunnistamaan, milloin minua on kohdeltu huonosti, tai milloin minulle on asetettu kohtuuttomia odotuksia, joita en olisi edes voinut täyttää. Se helpotti itsesyytöksiä ja kohensi itsevarmuuttani, ja opin huomioimaan myös omia onnistumisiani ja vahvuuksiani. Ymmärsin, ettei minun tarvitse aina selviytyä vaikeuksistani yksin, vaan apua saa pyytää tai jopa vaatia.
Nykyään voin paremmin. Opiskelen yliopistossa ulkomailla, jonne olisin tuskin uskaltautunut ilman terapeuttini rohkaisua. Pyydän häneltä edelleen neuvoa kysymyksiin, joihin en itse löydä ratkaisua. Olen aina voinut luottaa terapeutin vilpittömyyteen, ja siihen, että hän haluaa minun parastani. Apu on ollut minulle korvaamattoman arvokasta, ja voin varauksetta suositella ratkaisukeskeistä lyhytterapiaa kenelle tahansa, joka haluaa elämäänsä konkreettisia muutoksia.