Nainen 30+
Kävelin ensimmäiseen terapiaistuntooni ajatellen ”mitä mä oon oikein tekemässä, täähän on hullujen hommaa”. Kun uuden elämäni ensimmäiset 90 minuuttia olivat käsillä, aristelin ja olin lähellä kävellä rauhani ohi… Taisin olla peloissani, pelkäsin omien ajatuksieni kohtaamista. Muistan että olin kauan haaveillut terapian aloittamisesta, juurikin koska tunnistin itsessäni paineita ja koin kantavani taakkoja, joille en osannut selittää syytä.
Ensimmäisen istunnon ajan oikeastaan vain itkin. Kokemus jonkun täysin vieraan ihmisen ”tuesta” ja kuuntelemisen kyvystä sai minut tajuamaan että kaikkihan on hyvin, KAIKKI tulee järjestymään! Ei mennyt montaakaan minuuttia kun ymmärsin, ihan vain omilla voimillani, että nämä taakat ja paineet eivät johdu minusta vaan pääosin lapsuudessani kokemista tapahtumista. Oli todella tärkeää saada purettua nämä paineet ihmisen kanssa, joka oli omasta ympäristöstäni täysin ulkopuolinen; terapeuttini oli vain minun, ei perheenjäseneni, ystäväni tai työkaverini. Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä minusta, taustoistani, ihmissuhteistani ja ennen kaikkea hänellä ei ollut minulta minkäänlaisia odotuksia (paitsi pari kirjaa piti lukea…)!
Reilu vuosi sitten aloitin terapian. Olin hieman masentunut, yksinäinen, eksyksissä oleva, 30-kymppinen nuori nainen. Tänään olen onnellinen, menossa naimisiin, yrittäjä ja kuljen juuri sitä tietä tietä jota haluan! Kiitos kuuluu ennen kaikkea itselleni, mutta myös terapeutilleni siitä että hän potkaisi minut oikeaan suuntaan ja voimaannutti minua pois asioista ja ihmisistä, jotka potkivat minua sinne väärään suuntaan.