Maailma loppuu lapsettomuuteen

01.12.2014

Koskettava otsikko ei ole minun, vaan hänen: urhean, surullisen, kauniin naisen. Ei-toivottu lapsettomuus hallitsee elämää ja ajattelua. Minä teen sen minkä voin: avaan oven, olen läsnä, kuuntelen. Kerron vertaistuen merkityksestä. Kohtaan miehenkin, ja hänen tuskansa. Kehotan kirjoittamaan, sanoittamaan tunteita, piirtämään ne aakkosina paperille. Terapeutin kyyneleet tulevat vasta kotimatkalla, mutta ne ovat kiitollisuuden kyyneleet. Olen saanut todistaa pahan olon purkautumista, toimia neutraalina alustana, jota kohti viskoa hurjat ammukset.

Kun alla olevan tekstin kirjoittaja pyysi minua julkaisemaan sen, kehotin häntä miettimään asiaa siitä näkökulmasta, miten se voisi häntä auttaa. Tiedän monen lukijan saavan tekstistä lohtua tai ymmärrystä, mutta mitä odotuksia hänellä itsellään on tekstin julkaisemisen suhteen? Vastaus oli koskettava: no jos vaikka joku jaksaisi toivottaa onnea, lähettää voimia ajatuksen tasolla. Jaksaisitko?

————————————

Ja taas olen tässä. Tekisi mieli vain lähteä karkuun. Ei tästä tule lasta eikä paskaa, kirjaimellisesti. Eikö tämä yrittäminen jo riitä. Ei mikään parisuhde voi tätä kestää. Menkat alkavat taas kohta, tiedän sen. Mieli on maassa, itkeskelen, tissit ovat turvoksissa, mahaa kivistää. Jollekin ne voisivat olla merkkejä raskaudesta. Mutta ei minulle. Onko se niin, että näin negatiivinen ihminen ei edes voi tulla raskaaksi? Mutta kun en jaksa taas vaan yrittää. Tekee mieli lyödä jokaista joka käskee ottamaan rauhallisesti. “Kyllä se sieltä vielä tulee.” “Nauti nyt kun vielä pystyt.” “Hyvää harjoitusta kun et sitten saa nukkua kun se lapsi tulee.” Niin joo, ai siis sitä voi harjoitella? Voiko sitä harjoitella että sitä lasta ei sitten koskaan tulekaan?! Vietän koko loppuelämäni unettomia öitä, surren? Mitä sitten tapahtuu? Tekisi mieli paeta kaikkea ja kaikkia.

Voisi nollata, vetää kännit. Mutta ei kenenkään kanssa jolla on lapsia, kun niillä on aina niin vaikeata. Eikä puolison kanssa. Riitaa siitäkin vaan tulee. Niinkuin näinä päivinä koko ajan. Puran taas suruani kiukuttelemalla. Ei kannata yrittää lähestyä. Saatan purra. Tai kuristaa kissanpentuja jos tielleni sattuvat. Ja se seksi. Sekin sujuu välillä hyvin ja sitten taas ei. Hirveät paineet. Jo siinä että olisimme fyysisesti samassa paikassa samaan aikaan. Ja epäsäännöllinen haastava työ molemmilla. Suruni joka purkautuu kiukkuna ja turhautumisena. Ei toinen voi sitä ymmärtää, että tuntuu siltä kuin kaikki sortuisi, hajoaisi. Paitsi möykky rinnassa. Se kovettuu ja kasvaa. Ei meissä ole edes mitään vikaa, endometrioosin ei pitäisi haitata, lääkärit sanovat. Ainakaan he eivät tee asialle mitään. Ja puolisolla on 200x määrä siittiöitä minimimäärään verrattuna… Mutta tarvitsen vain yhden! Ihan sama onko niitä miljoona vai yksi.

Välillä pienenpieni toivonkipinä herää: jos sittenkin tällä kertaa… Olen tehnyt kaiken oikein. Juon greippimehua, loppukierrosta punaviiniä. En juonut pisaraakaan alkoholia ovulaation aikaan. Ja ovulaation aikana oli yhdyntöjä. Nimenomaan yhdyntöjä. Makasin sängyssä ja odotin yöllä miestä kotiin töistä. En uskaltanut nukahtaa. Väsytti. Olin taas nukkunut koko viikon huonosti, öisin heräillen ja lukien lapsettomuusblogeja. Kaukana on nautinto, väsyttää, vain viitisen tuntia siihen että täytyy nousta. Että nauti sitten siinä. Onneksi olen helppo, naisen orgasmi kuulemma auttaa hedelmöittymisessä.

Alkaa ärsyttää ja suututtaa tämä itsesääli ja itkeskely. Vaikea puhua omasta ongelmasta kun toisten ongelmat tuntuvat aina suuremmilta. Ehkä olen vain osannut paeta omia ongelmiani keskittymällä toisiin, “hävinnyt”, muuttunut näkymättömäksi, valinnut helpomman tien, samoin kuin lapsuudessa. Ei edes mieheni pysty kokemaan tätä tuskaa, ei näin. Omalla tavallaan vain. Mutta sekin häiritsee, Herra Lehmänhermo. Voisi edes joskus huutaa ja itkeä. En jaksa itkeä enää yksin. Peittelen taas itkuani mieheltä, osittain suojatakseni häntä huolelta, osittain koska en enää jaksa. Provosoin. Torjun. Olen ärsyttävä.

Lähtöpisteessä. Miksi edes yrittää. Totta kai teen työni hyvin ja jaksan tavata kavereita ja ystäviä. Olen varmasti aivan kiva kaikille. Olen tehnyt mukavia asioita näin kesällä. Mutta kaikki se on yhdentekevää. Seuraavasta kierrosta alkavat luultavasti, toivottavasti, ensimmäiset hoidot. Voisin antaa jonkun ruuminosan siitä että nappaisi heti. 10-15% mahdollisuus kuulostaa pieneltä, näen ennemminkin sen että 85-90% epäonnistuu. Ei hyvä. Jos elämäni olisi leffa, Paholainen tulisi juuri nyt tarjoamaan diiliä. Pala sielusta? Sitä täytyy harkita.

Olen taas luupissa, miten pääsen ulos, raiteille?! Tähänkö kaikki päättyy? Mikä arvo minulla on jos en jaksa? Olen pilannut elämiä, omani ja hänen. Maailmanloppu meille. Jos lupaan etten ikinä valita unettomista öistä, “vaativasta” lapsesta, ajanpuutteesta, oman ajan puutteesta, rahasta, tylsästä arjesta, kaaoksesta kotona…

————————————

« Takaisin