Rakkauden kaunein ääni

07.06.2015

On kaunis sunnuntainen kesäilta, kotiudun vastaanotolta ja kannan kauppakassit sisään. (Sivuhuomautus: en oikein tiedä mikä kantani sunnuntaiaukioloihin on, sillä juttelin aiemmin keväällä tutun kassarouvan kanssa, joka kertoi, että hänen kouluikäiset lapsensa joutuvat menemään yksin nukkumaan, sillä hän on yksinhuoltaja ja sunnuntaivuoro päättyy vasta klo 23. Kuitenkin tänään olen iloinen siitä että minua palveltiin.) Vastassa ovella ovat äänekkäät kissat, jotka selittävät minulle kaikin kissoille mahdollisin keinoin, että heitä ei koskaan ruokita ja että nälkäkuolema uhkaa juuri nyt. Kurkistan roskikseen, näen päällimmäisenä kaksi tyhjennettyä kissanruokapussia, enkä usko näitä valehtelevia karvatassuja.

Ovi käy. Moikka äiti, tulin pikaisesti käymään. Kiiruhdan halaamaan jo lähes aikuista lasta. Varmistan että nuorella on riittävästi rahaa ja katselen haikeana, kun hän lähtee kohti ihania uusia kokemuksia.

Keitän kahvia, istahdan, kasaan itseni, ja ovi käy taas. Parikymppinen esikoinen pyrähtää sisään. Ulkona on hei kesä, missä mun shortsit on? Kaapista löytyvät. Poika kasaa tavaroitaan kassiin, pussaa poskelle ja lähtee. Seison katsomassa kun auto lähtee pihasta.

Jään istumaan ja miettimään. Takana on työviikko, jonka aikana olen tavannut kymmeniä ihmisiä vastaanotolla ja kuunnellut yhtä monta tuntia sohvapuhetta. Asiakkaiden aikeet ovat kauniita ja kannustettavia. Kuuntelen tästedes puolisoani paremmin, haluan säilyttää sen mitä olemme yhdessä luoneet. Avaan asiat rakkaan perheeni kanssa, rikomme yhdessä tabut, luon uudenlaisen keskusteluyhteyden lapsiini. Otan ensi kerralla vanhempiani tavatessani esiin kaiken sen mistä viisas puolisoni on aina puhunut. Perhe ja lapset ovat tärkeintä elämässäni, en tiedä mitä olisin ilman heitä. Haluan ennen kaikkea kertoa kuinka tärkeitä he ovat minulle.

Moni terapeutin sohvalle istahtaja on lähellä luovuttamista. Puolisoni ei enää katso minua kuten ennen. Tunnen hänen lipuvan minusta etäälle ja suuntaavan kohti tulevaisuutta, jossa minä en ole mukana. Olen kuullut häneltä kerran toisensa jälkeen, että suhteemme ei ole sitä mitä hän elämältään haluaa. Lapsi lähti ovet paukkuen, enkä voi olettaa, että hän antaa minulle anteeksi, niin huonosti käyttäydyin. Kotimme on täynnä riitaa ja tuskastumista.

Tämä ei ole, kaikessa pelottavuudessaan ja rujoudessaan, se hetki, jolloin kannattaa luovuttaa. Tänään ajattelen, että sanoja ja vannomisia ei tarvita.

Rakkauden kaunein ääni se on kun kotioven lukko rapsahtaa ja hän palaa luoksesi.

Silva

 

« Takaisin