Äiti sanoi älä istu, isä sanoi istu vaan

17.08.2015

Ruotsinlaivan vessassa haisee. Istun bileasussa ystäviltä salaa pöntön kannen päällä ja nyyhkytän. Kaipaan vauvaani ja miestä niin, että koko kroppaa vääntää. Kuulen oven läpi iloista puheensorinaa muiden risteilijöiden kaunistautuessa peilin edessä. Niistän, loihdin hymyn huulille, ja astun yleiseen tilaan. Kukaan ei arvaa mitä käyn tuossa hetkessä läpi. On vuosi 1995, ja minä olen vastasyntynyt äiti maailman ihanimmalle vauvalle. Olen väistänyt, pakastanut maitoa riittävästi, ja valinnut rohkean kokeiluni estradiksi laivan, jolta minut kuljettaisi kotiin ainoastaan helikopteri.

Elämäni muuttanut keskustelu miespuolisen ystävän kanssa on johdattanut minut tähän hetkeen. Ystävä kertoi minulle silloin, kun en ollut vielä vaimo ja äiti, omista tuoreista kokemuksistaan vauvaperheen isänä. Hän kuvasi kauniisti sen, kuinka ei ollut uskonut hänessä voivan syttyä tällaista halua suojella omiaan, olla paras mahdollinen puoliso vaimolle ja ja isä vauvalle. Silti hän koki pahaa oloa tuottavaa ristiriitaa; hänestä tuntui siltä kuin vaimo olisi siivonnut hänet ulos keittiöstä ja lastenhuoneesta, ja siksi tuntui rankalta kuulla kritiikkiä siitä, kuinka hän ei ole noissa huoneissa ja asioissa oma-aloitteinen ja aktiivinen. Äidin ja vauvan välinen side oli niin vahva, ettei hän oikein osannut mennä väliin.

20 vuotta myöhemmin tämä keskustelu ja sitä seurannut laivamatka muistuvat mieleeni usein, ehkä siksi, että en lakkaa ihmettelemästä sitä, kuinka usein ensikontaktin Terapiataloon ottaa mies. Olen jo aiemmin todennut, että miehet ovat usein romanttisia, kosketuksissa omiin tunteisiinsa ja ja halukkaita kantamaan vastuun rakkaista. Samalla tunnistan omasta kokemuksesta sen, mitä he kertovat sohvalla: äidit ovat joskus dominoivia.

Naiset kertovat sohvalla kaikkea muuta kuin halusta hallita. Olisi ihana saada luovuttaa kokonaisvastuu edes hetkeksi miehelle - unohtaa aikataulut ja terveelliset soseet ja vitamiinitipat  ja pyykkivuoret. Toivoisin mieheni ottavan aktiivisemman roolin ja toimivan oma-aloitteisesti - en jaksa olla aina muistuttamassa ja ohjaamassa häntä. Eräs vaimo kuvasi miestään laiskaksi au-pairiksi, joka asuu meillä.

Mies taas kertoo tekevänsä pitkää päivää ja hyvää tulosta vain perheensä takia. Ajattelen pitkin päivää kotona minua odottavia rakkaita, mutta mielikuva, jonka loihdin kotiin palaamisen hetkestä, on seesteisempi kuin se mitä todellisuudessa usein tapahtuu. Eräs mies antoi esimerkin, joka kuvasi tuossa hetkessä syntyneen tunteen elävästi: etenkin siivouspäivinä tuntuu siltä kuin lattiamopin varsi kiinnitettäisiin minuun ja MINULLA aletaan pyyhkiä lattiaa.

Vuorovaikutustilanteissa ei ole helppoa oikeaa tai vaikeaa väärää, vaan aina lähemmin tarkastellen tunteita sekä toteutumattomia haaveita. Parisuhteessa on syntynyt marttyyriyden ja ylpeyden kierre - minä en koska sinä. Asioita on alettu verrata: kumpi saa useammin nukkua pitkään, kumpi imuroi enemmän tai paremmin, mitkä asiat ovat olleet sinun/minun, ja kuinka sinun/minun toteutui? Ja erityisesti, kumpi tekee aloitteet, jotka johtavat läheisyyteen ja seksiin? Vuodet kuluvat, ja erilaiset ajatukset lasten kasvatuksesta tuovat molempien toimintaan polarisoitumista. Sinä olet lepsu, siksi minä joudun ottamaan pahiksen roolin. Lapsikin ihmettelee mitä tekisi: äiti sanoi älä istu, isä sanoi istu vaan -  uskonko varoituksia ja väistän, vai menenkö rohkeasti?

Tuolla vaikealla hetkellä ruotsinlaivalla 20 vuotta sitten haluan itkusta huolimatta uskoa tehneeni oikein. Kun palaan onnesta hehkuen kotiin, ja istun illansuussa miehen ja vauvan kanssa kotisohvalla, näen jotain uutta. Mies vilkaisee kelloa ja kertoo minulle, että nyt on aika aloittaa iltatoimet vauvan kanssa. Hän kaappaa lapsen lupaa kysymättä sylistäni ja lähtee laskemaan kylpyvettä. Minä jään istumaan. Hiljaa.

Silva

« Takaisin