Muistot lapsuudesta
11.01.2015
Luonto helisee vihreänä, ja jalassani on uudet kevyet kesäkengät. Ensimmäinen tunnusteluretki yksin uuden kodin pihamaalla jännittää. Rivitalo näyttää valtavalta harmaalta möykyltä. Äkkiä näen jotain kirkasta, keltaista, kuvioitua. Se liikkuu. Alan uteliaana lähestyä tuota kiinnostavaa näkyä. Pieni tyttö, ikäiseni, puuhaa keskittyneesti nurmikolla vihreä vati kädessään, vaalea tukka auringossa loistaen. Hän näkee minut ja pyytää että tulen auttamaan. Menen lähemmäs ja näen, että vati on täynnä leppäkerttuja. Ryhdyn auttamaan, ja pian meillä on hieno leppäkerttufarmi rakennettuna.
Varhaislapsuuden ensimmäiset vuodet poikkeavat muista elämän vuosista siinä, että meillä ei ole niistä tietoisia muistijälkiä. Ensimmäiset muistomme ovat usein siltä ajalta kun olimme neljä-viisivuotiaita. Jokunen haalea muistikuva saattaa olla jo aikaisemmalta ajalta, mutta epäilemme sen toden pitävyyttä usein itsekin ja tiedostamme, että tarinat ja valokuvat ovat melko todennäköisesti vähintäänkin vaikuttaneet muistikuvaan. Ylläoleva kuvaus on minun ensimmäinen lapsuusmuistoni, ja farmariystäväni kanssa olemmekin kokeneet noista ajoista paljon yhdessä.
Keskusteluja niistä vuosista, joita emme itse kykene muistamaan, kannattaa käydä omien vanhempien kanssa vielä niin pitkään kuin se on mahdollista. Moni läheisensä menettänyt suree terapeutin sohvalla kaikkea sitä, mikä jäi kysymättä. Kysymyksiä on hyvä esittää mahdollisimman kivaan ja ystävälliseen sävyyn, sillä kaikki vanhemmat tietävät, että vanhemmuuteen liittyy myös paljon syyllisyyttä. Kannattaa kuitenkin yrittää, sillä saamme, jos olemme onnekkaita, kuulla hienoja, muistamisen arvoisia asioita lapsuudestamme.
Yksi kysymys on erityisen mukava esittää asiakkaalle: miten sait nimesi? Saan usein kuulla hienoja tarinoita nimien alkuperistä ja tarinoista niiden takana. On myös monia, jotka eivät tiedä nimensä taustaa. Joskus se ihan ihmetyttää asiakasta; onhan omien lasten nimiä mietitty niin perusteellisesti, että asia tiedetään tärkeäksi. Muihinkaan kysymyksiin ei joskus löydy vastauksia. Millainen vauva olit? Mm. kaksostutkimukset ovat näyttäneet toteen, että perimme suuren osan ominaisuuksista ja temperamentista, ja geenit vaikuttavat lähes jokaiseen piirteeseen: älykkyys, pelokkuus, uskonnollisuus, jopa onnellisuus ja kyky nähdä hyvä ovat aivokuoriarpajaisten tulosta, ja ovat näkyvissä jo hyvin pienissä lapsissa. Näistä kertoo Jonathan Haidtin kirja Onnellisuushypoteesi, jota suosittelen kaikille luettavaksi.
Geenit ovat kuitenkin vain toinen puolikas meistä. Toisen osan muovaavat kokemuksemme, ja osansa niissä on myös noilla ensimmäisillä elinvuosillamme, joiden aikana aivoissamme tapahtuu valtava muutos. Lapsuuden perheen tavat ja tottumukset ovat meissä siis syvällä. Terapiatilanteessa, erityisesti silloin kun asiakas on lapsi tai nuori, lipsautan paremmin tutustuttuamme helposti hellittelysanan: kuulehan, ystäväiseni, tai joskus jopa että oletpas sinä, kultaseni, hyvin ajatellut tämän asian. Näen nopeasti, onko tämä ollut perheen tapa - joku ei näytä edes huomaavan tätä, ja toinen taas hätkähtää silminnähden. Hellittelynimien käyttäminen tai käyttämättömyys saattaa esimerkiksi selittyä lapsuutta tarkastelemalla. Tai onko sinulla tapana rupatella kotieläimille, puhua niille kuin ne ymmärtäisivät? Jos näin on, tekivätkö myös vanhempasi niin? Vai suhtauduttiinko kotieläimiin kohteliaan etäisesti? Näissä ja monissa muissa asioissa saatamme huomata, että tapamme ovat kulkeutuneet käytökseemme ja ajatteluumme vuosikymmenien takaa.
Silva