Vanhemmuuden luottavaiset silmät

20.12.2014

Nuori nainen kertoi tutustumiskäynnillä olevansa sisältä vihainen. Tämä tuli selkeästi ilmi, sillä kevyehköt, mahdollisimman ei-ladatut kysymyksetkin saivat naisen silmät leiskumaan. Tarinan edetessä alkoi kuitenkin piirtyä kuva kipuilevasta tyttärestä, joka on masentuneen mutta rakastavan yksinhuoltajaäidin esikoinen. Tytärtä oli haastateltu kodin tilanteesta niin pitkään kuin hän muisti, ja viittaukset mahdolliseen huostaanottoon olivat saaneet tämän nuoren naisen ikuiselle puolustuskannalle; kyllä me pärjäsimme, ja äidistä et kyllä sano yhtään pahaa sanaa tai räjähdän, hän on aina tehnyt parhaansa! Tietenkin on, ja sanomme helposti itsekin noin. Se on kuitenkin eri asia kuin se, ettemme olisi tehneet virheitä. Vanhemmuus on sen verran vaikea pesti, että yhdenkään äidin tai isän on, lasten puolustuspuheenvuoroista huolimatta, turha tavoitella kovin kirkasta kruunua.

Juhlapyhät ovat vuoden ihanimpia aikoja meille vanhemmille. Lapsemme muistavat vielä aikuisina, kuinka isän ja äidin kasvot loistivat siellä yhdellä penkkirivilla, vasemmalla, kun he astelivat päiväkodin tai koulun lavalle juhlavaatteissaan. Kuinka kovasti jännittikään, ja kuinka kädet hikosivat kun piti suorittaa se open kanssa tarkkaan opeteltu koreografia. Eikä taputuksista ollut tulla lainkaan loppua! Me aikuiset taas saamme muistella niitä tukahdutettuja onnen nyyhkäisyjä, puolison kanssa vaihdettuja ylpeitä katseita, ja patojen lopullista murtumista viimeistään loppulaulun kohdalla. Pieniä ihmisenalkuja on niin helppo rakastaa, ja vilkutella ja nyökkäillä heille hyväksyvästä. Ja lapset vilkuttavat takaisin.

Mielikuva yhteisestä juhlasta on helppo sijoittaa päiväkotiin tai alakouluun, mutta vaikeampi istuttaa yläkouluun tai lukioon. Ja kuitenkin lastensuojelulaki toteaa, että tässä laissa pidetään lapsena alle 18-vuotiasta ja nuorena alle 21-vuotiasta henkilöä. Yläkouluikäisten vanhemmat tapaa valitettavan usein keskusteluissa, joissa todetaan lapsi kerrallaan, kuinka mahdottomia nuo meidän nuoremme ovat. Lapset toteavatkin usein vastaanotolla, että tietävät kyllä mitä vanhemmat heistä ajattelevat. Että olisi mukavampi kun he myöntäisivät asiat eivätkä valehtelisi, että kahdeksikon taso tai yhdeksäs sija untikilpailussa on ihan riittävä meille.

Pienet korjaukset ovat tehokkaimpia silloin, kun ne tapahtuvat omassa ajattelussamme. Henkisen kasvun opettaja Sonia Choquette käyttää kirjassaan Luota vaistoihisi käsitettä “luottavaiset silmät”, jotka seuraavat rakkaitamme missä ikinä he elämässään kulkevatkaan. Lapsi tarvitsee tiedon siitä, että hän riittää omille vanhemmilleen. Yläkoulun ja lukion opetussuunnitelmat ovat vaativia, ja arvosana kahdeksan kertoo hyvän osaamisen tasosta. Kaikissa aineissa tai harrastuksissa on lähes mahdotonta menestyä, sillä olemme taipumuksiltamme ja taustoiltamme kovin erilaisia. Lapset eivät useinkaan yli- tai alisuorita, vaan he suorittavat juuri omalla tasollaan. Vaikka teini-ikäiset lapsemme ovat mestareita tyrmäämään aloitteitamme ja poistumaan paikalta, he kaipaavat silti apuamme ja hyväksyntäämme.

Tietoisuus arjen merkityksestä ja hyvät aikeet eivät kuitenkaan vielä riitä, ja epäonnistumme kerran toisensa jälkeen; puskemme painetta päälle kun lapsi kaipaa syliä ja myötätuntoa, ja lepsuilemme rajan asettamisen hetkellä. Siksi on hyvä omata henkinen käsitekahva, johon tarttua vaikealla hetkellä – se yksi asia, josta päätämme olla tinkimättä. Minun kahvani on opittu Maya Angeloulta, afroamerikkalaiselta ihmisoikeusaktivislta ja kirjailijalta, joka joutui pienenä eroon omasta perheestään. Vastatessaan kysymykseen olennaisimmasta neuvosta vanhemmuuteen, Maya haastaai kuulijan kysymään itseltään kysymyksen: “Kirkastuvatko kasvosi, kun lapsi astuu huoneeseen?” Minuun tämä kysymys vaikutti ratkaisevasti. Kuinka usein tokaisemmekaan kulmat kurtussa jotain ryppyisestä paidasta, myöhässä olosta, asenteesta, ilmeestä, häirinnästä jne. Tai emme edes nosta katsettamme ruudusta.

Lapsen oikeus on aikuisen vastuu, muistuttaa tuore lapsiasiavaltuutettumme. Sillä hetkellä, kun esikoinen painaa valmistujaisissa lakkia päähänsä, on helppo unohtaa tuhannet raahatut kauppakassit ja vanhemmuuden tuskaisat hetket, turhautuneet itkut ja harrastusmaksut. Juuri silloin, juhlan tuoksinassa, on kuitenkin hyvä muistaa hetki arkea, sillä se on parasta mitä olemme lapsellemme tarjonneet, ja pohjana päivän menestyksen hetkelle. Sinun arkesi on toisen ihmisen lapsuus, sanotaan.

Ja vahvistukseksi Maya Angeloun viisas kysymys vielä englanniksi, alkuperäiskielellä, omaksesi ja jaettavaksi: “Does your face light up when a child enters the room? 

Silva

« Takaisin