Älykkäät pelkurit
12.07.2015
Venettä lastataan tehokkaasti. Keulaboxi, penkkien aluset ja pian koko lattia täyttyy nyssäköistä ja säkeistä, vesikanistereista, ruokakasseista, olutkorista. Katselen laiturilla seisovaa laumaa ihmisiä ja koiria, joka alkaa nousta veneeseen. “Onko tavaraa liikaa, pitäisikö kuitenkin ajaa kaksi reissua saareen”, epäröin ääneen. “Höpsistä, antaisit kerrankin olla, nyt mennään!” minulle huikataan iloisesti. Sidon pelastusliivit - ne omani joissa on delfiinimerkki - tiukasti ylleni, ja kapuan kassien yli istumaan keulapaikalle. Vene nousee työläästi plaaniin, ja pujahdamme tuttujen luotojen välistä meren selälle. Näen vaahtopäät ja minua pelottaa vähän. Olen kymmenvuotias.
Monella terapiaan tulijalla on samankaltaisia muistoja. Siinä missä muut ovat suunnitelleet ja puuhanneet, asiakas kertoo nähneensä jo lapsena hyvin nopeasti, mihin kaikki tämä voi johtaa. Päätepiste on kauhuskenaario, tai vielä oikeammin, skenaariot, sillä vilkas mieli loihtii useita epäonnisia loppuja.
Joskus asiakas toteaa, että muiden elämä on näyttänyt rennolta ja helpolta, sillä on tuntunut siltä, että vain minun pääni on täynnä vaikeita ajatuksia. Rooliksi lapsuuden perheessä ja muissa verkostoissa on tullut toimia varoittelijana. Tämä on muodostunut rankaksi läheisille, ja välillä itseäkin on harmittanut olla tällainen ankeuttaja. Minulla on näille asiakkaille leikillinen yhteisnimitys: älykkäät pelkurit. Kokonaisuuksien nopea hahmottaminen ei suinkaan ole ainoastaan huono ominaisuus!
Sen lisäksi, että huolestuneisuus voi olla osa synnynnäistä temperamenttia ja sellaisena sisältä itsestä kumpuavaa, se voi olla myös mieleen istutettua. Kovin varovainen vanhempi saattaa muistuttaa liikenteen vaaroista, vaatetuksen puutteellisuudesta, ruoan tärkeydestä ja muusta arkisesta päivittäin lapsiaan - joskus puhelimitse tai muilla keinoin viestitellen silloinkin, kun nämä ovat jo aikuisia.
Moni asiakas on päättänyt olla pelkäämättä lastensa puolesta varjellakseen heitä samalta huolestuneisuudelta. On selvää, että kaikilla vanhemmilla on joskus sydän syrjällään, kun lapsi tai nuori katoaa pihasta reissuilleen. Oman vanhemman varoittelut ja huoahtelut lipsahtelevat, monista vannomisista huolimatta, huulilta.
Se mitä sanomme lapselle, kun hän laajentaa reviiriään ja kokemuspiiriään, on tärkeää. Tämän tiedostanut aikuinen pakottaa itsensä kertomaan lapselle, että sinä pärjäät, olet nokkela, sinulla on hyvät taidot ratkoa erilaisia tilanteita, pidä hauskaa, ja soita jos on jotain. Näin lapsi oppii luottamaan omaan voimaansa. Hänestä kasvaa selviytyjä.
Silva