Kissa kuoli
31.08.2015
Sohvalle on istahtanut yksi kauneimmista koskaan näkemistäni nuorista naisista. Istuma-asentoa ja nilkkojen ojennusta myöten kaikki on ihanaa. Hiukset ovat löysällä nutturalla, muutama suortuva valahtaa kasvoille ja niskaan. Katse jonka nainen luo minuun on levollinen ja suora. Kohennan omaa asentoa ja kysyn, ehkä normaalia pehmeämmällä äänellä, mikä on tuonut sinut vastaanotolle, miten voisin olla avuksi. Tyttö henkäisee ja vastaa: ”Minun kissani kuoli.”
Tuosta päivästä on aikaa jo vuosia, mutta hetki on jäänyt mieleen. Kun aloitin terapiaopinnot ja niihin liittyvän harjoitustyön asiakkaiden kanssa, moni kiinnostunut kysyi, millaisia ovat syyt hakeutua terapiaan. Eräs ystävä kiteytti kysymyksensä muotoon että no minkäs verran sinne tulee sellaisia mun kissa kuoli -tyyppisiä aiheita. Naurahdin huvittuneena. Tänään reaktioni hävettää - olin hakoteillä ja kokematon.
Kun parempaa elämää etsivät ihmiset hukkuvat ylikuormattuihin veneisiin ja kuorma-autojen kontteihin, on vaikea sietää omaa kärsimystä. Minun asiani ovat niin hyvin, että kaikenlainen uikuttaminen on lähinnä noloa. Lähteäkö nyt sitten vielä ammattilaisen kanssa juttelemaan siitä kuinka hirveätä elämäni on. Kun ei ole.
Kärsimystä ei kuitenkaan voi mitata. Sitä ei voi verrata toisen kärsimykseen. Kärsimys jäytää sielua, piiskaa sykkeen korkealle, humisee korvissa ja kuristaa kurkkua. Pimeällä hetkellä valo on kadonnut, eikä edessä näy langanpätkää johon tarttua, polkua jolle astua. Kärsimys on aina totta.
Kissan kuolema oli kauniin nuoren elämässä päätepiste tapahtumaketjulle, joka oli alkanut jo lapsuudessa. Se oli myös alku matkalla itseen. Tarina, jonka sain kuulla tapaamisten jatkuessa, oli koskettava. Siihen ei liittynyt luonnonmullistuksia tai muita dramaattisia järistyksiä, vain tavallista elämää tavallisten ihmisten keskuudessa. Vahvoja muistoja ja hauraita mielikuvia, lapsuuden perheen tilanteita, epäonnistumisia ja menestystä. Menetystä.
Elämä on saamista ja antamista. Monenlaiset luopumiset jäävät menneisyyden tapahtumiksi elämänkaarella kun etenemme. Joitain luopumisia emme koskaan unohda, ja surusta tulee kaveri. Kaveria on hyvä ottaa kädestä kiinni, ja tuntea kiitollisuutta siitä mitä kerran saimme.
Silva