Lapsuus muokkaa mielenmaisemaa
08.04.2015
Katselen kevättä ja ihmettelen, miksi tämä vuodenaika saa minut kerran toisensa jälkeen tuntemaan melankoliaa. Kurkiaura matkalla kotiin vastaanotolta, kuten myös kotimetsän ensimmäinen sinivuokko, tuovat mieleeni tarinoita lapsuudesta, joilla ei ollut onnellista loppua. Jos poimin yhden sinivuokoista, se oli juuri se kukka joka joutui eroon rakkaasta vuokkoperheestään! Jos en poiminut sitä, se oli reppanavuokko joka ei kelvannut kenellekään. Terapia-asiakkaat tuntevat usein samoin. He ovat ehdollistuneet maailmaan, joka on lähtökohtaisesti täynnä surua. Iloisia ratkaisuja ei ole - valintani on kahdesta huonosta vaihtoehdosta se toinen.
Alamme vastaanotolla pohtia tätä. Nostamme esiin asioita ja tilanteita, jotka ovat saaneet meidät tuntemaan itsemme vahvoiksi ja osaaviksi. Pohdimme myös musiikkia, joka rikastaa tutkitusti sisäistä elämäämme. Tiedämme, että tämän päivän nuoret kulkevat napit korvilla töissä ja lenkkipoluilla, musiikkia kuunnellen ja siitä voimaantuen. Rihanna ja kumppanit kertovat, että he ovat ihania juuri tuollaisena.
Kun minä olin lapsi (synnyin 60-luvulla), kodeissa laulettiin paljon. Automatkoilla, juhlissa, suvun tapaamisissa. Moni lauloi kuorossa, jossa veisattiin virsiä ja opeteltiin stemmoja. Minäkin osaan edelleen niin suuren määrän laulujen sanoja että hirvittää. Muisti on ihmeellinen asia. Meillä, kuten muillakin perheillä, oli muutama laulu, jotka tulivat rakkaammiksi kuin muu sen aikainen musiikkitarjonta. Vetelen tässä muutaman laulun ulkomuistista, teen varmasti virheitä, mutta näin ne muistan.
Ensinnäkin oli se laulu, jossa äiti oli tullut vanhaksi:
Kahden kulkevat he hiljaa, kevään tietä tuoksuvaa, tyttö äitiänsä ohjaa, he vaiti vaeltaa.
Äiti kas hän mitään ei nää, siksi tyttö kuvailee, kukkakimppua niin sievää, jota ihailee.
Jos sä äiti kulta, hetken oottelet, orvokit saat multa, kauniit siniset.
Äiti kukat ottaa ja kiittäin suukon suo, tyttärelleen joka kevään viestin hälle tuo.
Haikeaa. Usein myös ihmettelen itkuherkkyyttäni kun katselen lintuja. Nehän elelevät, vapaat sellaiset, melkoisen kivaa elämää: muuttavat maasta toiseen lämmön perässä ja pärjäävät seikkailuissaan hyvin (vangittuja lintuja ja tuotantoeläimiä en halua käsitellä tässä, mutta toivon että lukija muistaa kuinka epäreilu lintujen maailma on). Sitten muistan tämän laulun, jota lauloimme kesäkodissamme saaristossa:
Kas lokki tuol ylhäällä uljaana liitää, kun paistavi päivä ja koittavi koi
Saa siellä se vapaana huolista kiitää, ja siipensä aurinko vain hopeoi.
Vaan äkkiä laukaus, ei lokkia enää, se vaikertain vaipuvi kaislikkohon
Mies vieras sen leikillään haavoitti rintaan, ja unohti uhrinsa haavoitetun
Kuorossa lauloimme:
Aa aa aa aa allin lasta, pientä linnun poikaa
Ei ole isää ei ole äitiä, joka sitä hoitaa
Tuuli yksin tummaiselle kehtolaulua laulaa.
Kaikki kokemani kulminoitui hetkeen, jolloin menin, aikuisen ikään tulleena, jo lapsena aina ihailemani Kai Hyttisen konserttiin. Se oli mahtava kokemus, joka päättyi täydelliseen romahtamiseen osaltani. No sehän oli se kurkilaulu, Ei vapaata vangita voi. Jos mietit oletko kosketuksissa omiin tunteisiisi, kuuntele tämä. Minä päätin silloin nyyhkyttäessäni ja supernolona, että olen tunteellinen sekopää - ja äkkiä tunsin tämän voimavaraksi josta olin ylpeä!
Jos tunnet enemmän surua kuin iloa musiikkia kuunnellessasi tai kevään puhjetessa kukkaan, olet yksi monista. Meitä ei syyttä suotta kutsuta terapiasukupolveksi, sillä sotien jälkimainingeissa kasvatetut vanhempamme välittivät tahtomattaan meihin surunsa ja kovat kokemuksensa. Toivo paremmasta tulevaisuudesta on läsnä omassa vanhemmuudessamme ja halussamme luoda omille lapsillemme kuva maailmasta, joka on iloinen ja toivontäyteinen.
Silva