Perheestä ja kiitollisuudesta
07.05.2015
Imuroin ja nalkutan. Nalkutan ja imuroin. Kissat luikkivat nurkissa, samoin muut perheenjäsenet. Pidän huiskiessani myös äänekästä ja yksityiskohtaista esitelmää siitä, kuinka ensi viikonloppuna siivotaan varasto ja auto. Monologini on juuri huipussaan, kun tulee äkkiä hiirenhiljaista. Toinen pojistani seisoo pistokkeen vieressä, vasta seinästä repäisty imurin johto kädessä sojottaen. “Äiti hei, tajuatko sä ollenkaan kuinka ärsyttävä sä olet.” Äänensävy on lempeä. Sitten poika laittaa johdon takaisin seinään. Minä jatkan imurointia hiljaa pohtien.
Korjaavan palautteen antaminen ja vastaanottaminen on joukko taitoja, joiden avulla elämämme kevenee huomattavasti. Eivätkä tällaiset taidot taivaasta tipahda, vaikka aiemmin luulin niin. Kävin tästä aiheesta keskustelua äskettäin rakkaan joukon kanssa illallispöydässä. Kynttilän valossa ihmiset näyttävät kauniilta, mutta tämä kyseinen joukko on kovin kaunis raa’assa päivänvalossa, aamulla, päivällä ja illalla, loisteputkien hohteessa, kaikkialla. Seurueemme koostui vasta valmistuneista erityistason terapeuteista sekä kahdesta kouluttajasta. Yksi valoisa opiskelutoveri kysyi, millä tavalla opinnot ovat vaikuttaneet omaan henkilökohtaiseen elämäämme. Voi sentään, voi elämä.
Monien mieleen tuli tietenkin oma perhe. Kinaaminen on vähentynyt, ja ongelmat nähdään, kuten ratkaisukeskeisen lyhytterapian uranuurtaja ja kouluttajamme Tapani Ahola sanoo, epäonnistuneina ratkaisuyrityksinä. Tämä on niin viisas ajatus, että sen äärelle kannattaa pysähtyä hetkeksi, tai loppuelämäksi. Satunnaisesti kohtaamiemme ihmisten virheet ja sanomiset voimme ohittaa, mutta rakkaidemme kohdalla tämä on mahdotonta. Perhe ovat ne ihmiset, jotka pitävät huolen siitä, että kasvat. Ja kaikkia, jotka eivät vielä ole ostaneet kirjahyllyynsä Muksuoppia ja muita ratkaisukeskeisen ajattelun perusteoksia, kehotan lämpimästi tekemään niin. Kun kirjoja lukee, tuntuu siltä kuin kirjoittajat olisivat asuneet meillä muutaman vuoden ja oppineet, miten ei pidä toimia. Ja tuo “muksu” on myös salanimi poikaystävälle, vaimolle, anopille, pomolle, kaikille meille isoiksi itseämme kutsuville.
Tuoreena terapeuttina ja euforiassa kiittelin eilen sosiaalisessa mediassa koulutuslaitostani Lyhytterapiainstituuttia (käy katsomassa alkavat koulutukset, saatat vaikka innostua), opiskelutovereita, joista jokainen opetti minulle ihmisyydestä, sekä ystäviä, jotka ovat jaksaneet uskoa tähän unelmaani silloin kun en itse jaksanut. Pidän William Jamesin "sympaattisen" luonteen kuvauksesta: “Ihmiset joskus supistavat minänsä vetäen sen sisäänsä, pois alueelta, jota he eivät voi omistaa riittävän turvallisesti, kun taas sympaattiset luonteet etenevät täsmälleen päinvastaisessa suunnassa kohti laajenemista. Seurauksena heidän minänsä rajat muuttuvat sangen epätarkoiksi, mutta sisällön laajeneminen "enemmän kuin hyvittää tämän heille". Rakkaat vähän kahjot ystäväni tietävät mitä tarkoitan - olemme päästäneet toisen hyvin lähelle ja oppineet luottamaan. Kiitos. Iso kiitos myös toiselle kouluttajallemme, lääkäri Antti S. Mattilalle, joka ohjasi meitä monipuolisen filosofisen ajattelun pariin.
Säästin kuitenkin tärkeimmän kiitokseni tälle foorumille, maailman tietoon ja tavoitettavaksi. Olen 19- ja 17 -vuotiaiden poikien äiti. Pojilla on ihana isä, mutta hän ei asu kanssamme. Äidin opiskelu oli suuri lahja minulle pieneltä perheeltämme. Pojat elivät kanssani huonot hetket jolloin tuntui etten osaa enkä uskalla. En voisi olla kiitollisempi tästä heille, enkä olisi tänään tässä ilman heidän tukeaan ja hyväksyntäänsä. Myös äiti ja isä ymmärsivät haaveeni tärkeyden. Lupaan, että tulen kaikin voimavaroin jatkamaan syntynyttä sukupolvien ketjua ja tukemaan poikieni haaveita, sekä jatkaa korjaavan palautteen vastaanottamista - millainen olisinkaan ilman kotikriitikkojani! Minusta tulee myös ahkera mummi. Ja koska tutkimukset kertovat, että ellei äiti osaa/voi luopua pojastaan, on tiedossa vaikeuksia miniän kanssa, päästän irti. Tähän olen jo pyytänyt ystäviltä apua: he tulevat ja kahlitsevat minut käsiraudoilla patteriin ja vievät pojat turvataloon jos alkaa näyttää pahalta.
Lupaan myös kaikin voimin yrittää olla valittamatta, vaikka poikieni toiveet ja unelmat maksaisivat aikaa, rahaa ja fokusta, ja olla tässä yhtä urhea ja viisas kuin he ovat olleet. Kun kädessä on nyt tutkintotodistus ja takana 200 tuntia teoreettisia ja kliinisiä seminaareja, 950 tuntia muuta teoria- ja menetelmäopetusta, 80 tuntia omakohtaista psykoterapiaa, 100 tuntia työnohjausta ja iso määrä tehtyä potilastyötä, puhumattakaan omaehtoiseen opiskeluun käytettyjä tunteja, nostan kaiken osaamiseni kiteytykseksi, johtotähdeksi ja sinulle ohjeeksi lauseen, joka sisältää kaiken: muista kiittää rakkaitasi, sillä et olisi juuri mitään ilman heitä.
Silva