Äidit ja tyttäret
09.05.2015
Puhuin yöllä rakkaan ystävän kanssa, jonka äiti oli kuollut aiemmin päivällä. Aamulla heräsin siihen, että tiineenä olevan kissan lapsivesi meni, ja toimin avustajana synnytyksessä. Sain kaksi hyvin erilaista kokemusta äitiydestä vajaan vuorokauden sisällä. Ystäväni kipu oli käsinkosketeltavaa, etenkin siksi, että he olivat äitinsä kanssa eronneet riidoissa viimeisen kerran tavatessaan. Äidin viimeiset sanat tyttärelleen olivat, etten halua että tulet tänne sairaalaan aiheuttamaan taas jotain kohtausta. Kukaan ei kuitenkaan aavistanut, että samalla viikolla äiti kuolee. Mahdollisuutta sopuun ei tullut. Vasta ruumiin äärellä ystäväni pääsi juttelemaan äidilleen kauniit sanansa.
Olin aamulla ajatuksissani yön puhelun jälkeen, mutta onneksi kissaemo suoriutui tehtävästään hienosti. Olin valmistautunut avustamaan ensisynnyttäjää eläinlääkärin ohjeiden mukaisesti, ja sainkin vain ihaillen katsella nuoren tyttökissan suoritusta. Enkä olekaan vähään aikaan päässyt todistamaan sitä, kuinka avuton vastasyntynyt on, ja kuinka täydellisen riippuvainen äitinsä hoivasta. Tuntuu vaikealta siinä hetkessä kuvitellakaan, että mitään vahingollista ikinä pääsisi tuon taikapiirin sisäpuolelle. Juuri tästä syystä äidin ja tyttären suhde on yksi tärkeimmistä ja ladatuimmista ihmissuhteista. Lohtu ja satuttaminen, konfliktin välttäminen ja raivokas purkautuminen, siunaus ja kirous, kannustus ja kateus, sallivuus ja ankaruus, kauneus ja rumuus – äidiltä tyttärelle, tyttäreltä äidille. Koko paradoksien vyyhti on läsnä tässä kahden ihmisen välisessä suhteessa.
Terapeutin sohvalla äideistä puhutaan joka päivä, lähes jokaisen käynnin yhteydessä. Toki puhutaan isistäkin ja pojista, mutta niistä joku toinen kerta. Eräs asiakas kuvasi, että vaikka äiti on jo vanha ja hauras, hän silti istuu kuin papukaija tyttärensä olkapäällä, muistuttamassa, varoittamassa, viisastelemassa. Kysyin kehuuko papukaijaäiti sinua? Ei, vastasi tytär. Kommentointi, jonka tytär äitinsä suuhun istuttaa, on aina negatiivista tai ainakin korjaavaa. Psykologinen äidinmurha kuulostaa pelottavalta asialta, ja pyydän usein asiakkailtani, että he siteeraavat minua lempeästi, jos kertovat vanhemmilleen ja tuttavilleen terapian kulusta ja aiheista! Tämä papukaijamielikuva voi ehkä auttaa tämän murhan perimmäisen tarkoituksen hahmottamisessa: kiitä papukaijaa kaikista neuvoista joita olet siltä saanut, lähetä se sitten lempeästi taivaalle, ja toivota sille hyvää matkaa. Ja mieti sitten, mitä voisi tulla tilalle. Pidän itse mielikuvasta, jossa olkapäälläni istuu pieni, noin tulitikkuaskin korkuinen sieluni – vikkelä ja arka säikkymään, mutta aina viisas, puhdas ja rakastettava, sillä sellaisiahan sielumme lienevät kaiken kuoren alla. Tähän pikkuotukseen kannattaa tutustua! Saatat vaikka alkaa pitää itsestäsi, ja suhtautua vapautuneemmin matkaan lehahtaneeseen äitiisikin.
Eräs asiakas kertoi, että vasta kun äiti oli jo hoitolaitoksessa ja hyvin vanha, hän kykeni ottamaan äitiään kädestä ensimmäisen kerran aikuisiällä. Moni terapia-asiakas kertoo, ettei halaa äitiään, mutta että siihen ei ole erityistä syytä, se vain ei ole ollut tapana. Lapsuutemme kulttuuriin on usein ajan tapaan kuulunut se, että lasta rakastetaan enemmän suoritusten kautta kuin juuri sellaisena kuin hän on. Tämä on aiheuttanut meissä tunteen siitä, että olemme rakkauden arvoisia vain olemalla jonkinlainen, esiintymällä, osaamalla, suorittamalla. Nuoret vanhemmat muuttavat tätä kulttuuria parhaillaan vauhdikkaasti, ja syliin ottaminen, ehdoton rakkaus, kiittävä palaute ja rento tavoitteeton yhdessäolo ovat tuttuja termejä ja tavoitteita lapsiperheissä. Tämä rentous kantaa parhaimmillaan läpi nuoruuden ja nuoren aikuisuuden, ja välit jäävät läheisiksi ja kosketus on tuttua. Moni asiakas on luullut, että hän on maailman ainoa lapsi joka ei osaa koskettaa äitiään, ja helpottuu kuullessaan, että ilmiö on yleinen.
Vielä siitä kissasta. Yksi vanhemmuuden vaikeimmista asioista on poislähdettäminen, joka sujuu eläimiltä mutkattomasti. Hirviemo ei mieti omia tarpeitaan tai tunteile, kun se laittaa vasansa matkaan. Olen itse pyytänyt ystäviltäni, että jos lapseni vielä vuosien kuluttua pyörivät ympärilläni, olkaa ystävällisiä, sitokaa minut, ja hakekaa heidät pois! Kahden pojan äitinä tiedän tutkimusten osoittavan, että jos äiti ei osaa päästää irti pojastaan, on tiedossa vaikeuksia miniän kanssa. Myös se tiedetään, että kivulias äitisuhde uuvuttaa, etenkin silloin, kun lapsi kokee, ettei pyrkimyksistään huolimatta voi voittaa ja saada tunnetta siitä, että minä riitän. Äidin huolimattomat, satuttavat sanat saattavat estää menemästä kohti unelmiesi ammattia – et ole yhtä hyvä kuin siskosi. Mihin hoikka uumasi katosi -kysely saattaa ajaa isojakin lapsia syömishäiriöihin. Joillakin menee niin paljon aikaa äidin tunteiden ja tahdon miettimiseen, että omaan ystäväpiiriin, ulkomaanmatkoihin, kesämökkeihin, ei jää voimavaroja. Ja onhan peräkammarin poikia ja tyttöjä aina ollut – he eivät itsenäistyneet.
Pienet erot ajattelussa ja tavoissa toimia tuovat suuria muutoksia. Terapiatalon sohvalla päätetään esimerkiksi tällaisia asioita: riittää, että pääsääntöisesti puhun äidin kanssa kaksi kertaa viikossa puhelimessa. Koska äidin suorat sanat tuntuvat satuttavilta, teen pieniä hengitys- ja tietoisen läsnäolon harjoituksia, sillä niiden avulla säilytän malttini paremmin. Vaihdan puhelimeeni sanan “äiti” soittaa tilalle “mummi” soittaa, sillä se muistuttaa minua siitä, että haluan kohdella ikääntyvää äitiäni kivasti ja arvokkaasti. En välttele konflikteja, voin hyvin sanoa että tämä on minun asiani, minä päätän; tiedän, että äiti joskus vähän harmistuu, mutta tuhoisampaa on se, etten sano ajoissa ja lopulta tulivuori purkautuu – tuhovoima voi olla suuri. Tiedän, että meitä edeltäneissä sukupolvissa ikuiset kaunat ja välirikot ovat tulleet sukulaisten väliin, minä aion soittaa aina riidan jälkeen, ja taas nilkutetaan eteenpäin. Otan opikseni äitini ja minun välisistä vaikeuksista ja teen kaikkeni välttääkseni ne omien lasteni kohdalla. Hyviä päätöksiä.
Vielä ystävääni, jonka äiti eilen kuoli. Olen pahoillani, että äitisi ja sinun välit eivät olleet hyvät äidin kuoleman hetkellä. Onneksi olet kertonut minulle kaikista niistä hienoista hetkistä, nauruista, avunpyynnöistä ja -annoista, joita teillä on viime vuoden aikana ollut. Tiedän, että äitisi osasi olla varsinainen tuittupää ja marttyyri – niin minäkin, ja sinä. Tiedän, että äitisi toivoo sinulle kaikkea hyvää. Uskon, ettei taivaassa ole tuittupäisiä marttyyrejä, tai no ehkä yksi – ja tiedän että sinä ja äitisi siellä taivaassa hymyilette tälle. Olen pahoillani menetyksesi johdosta, mutta uskon, että kaikki on hyvin. Tiedän myös sen, että moni lukija viisastuu sinun avullasi juuri nyt.
Silva