Ihanat kamalat sisarukset
02.12.2014
Työviikon päätteeksi huokaisin syvään. Asiakastapaamisia oli kertynyt paljon. Olin liikuttunut useaan kertaan, myös nauranut, ja ilman muuta oppinut. Sydämen valtasi jälleen kerran kiitollisuus siitä, että sain tehdä tätä työtä. Terapeutti eroaa läheisestä rakkaasta ihmisestä siinä, että hän ei ole tunteella mukana tarinassa. Vastaanotolla kuullut kohtalot ovat niin ihmeellisiä, että terapeutin voimat loppuvat hetkessä, jos henkilökohtaiset tunteet ovat työn lähtökohta ja juuri. Ammattimainen suhtautuminen asioihin on erilaista, kuitenkin välittävää ja lämmintä. Terapeutinkin vaikeudet alkavat silloin, kun aletaan tarkastella omaa tunne-elämää.
Jo alakoulussa opettajat olivat arvailleet tulevaisuuden urapolkujamme. Oskari on hyvä tässä, Helena kirjoittaa paremmin kuin kukaan muu. Outi piti erityisen paljon makaronilaatikosta ja jääkiekon pelaamisesta – emme silloin osanneet arvata, että hänestä tulee näyttelijä. En muistaisi tänään kaikkea tätä, ellei isosiskoni olisi lähettänyt minulle postipakettia tällä viikolla. Paketti sisälsi lapsuuden Ystäväni-kirjan. Saatat itsekin muistaa tuon kirjan: luettelit mielioppiaineesi, lempivärisi ja -ruokasi. Horjuvalla käsialalla kerroit vihaavasi eläinrääkkäystä ja sotaa. Siskoni oli säästänyt kirjaa kymmeniä vuosia, ja se päätyi nyt postilaatikkooni, käteeni. Paketin saatekirje kuului näin: “ Moi, järkkäilin tässä papruja ym. muuttoa ajatellen ja tällainen hauskuus löytyi. Onpa ollut säilössä jo reilut 30 vuotta :) Kuuluu sinulle… Terkkuja!”
Suhteet sisaruksiin ovat elämänkaarta tarkastellessa elämän pitkäaikaisimmat suhteet. Ne ovat suhteita täynnä tunnetta, joka lähes poikkeuksetta voittaa järjen. Minunkin suhteeni omaan siskooni on täynnä draamaa. Ehdotonta rakkautta, jaettuja muistoja, parhaita bileitä ikinä, hervotonta naurua jota muut eivät ymmärrä. Eri lapsuus, vaikka kasvoimme samassa perheessä. Kateutta, vanhempien huomiosta taistelemista, kinaa ystävistä, lasten hyvinvoinnista, kouluun, harrastuksiin ja uraan liittyvää vertaamista. Mikään näistä ei pääty lapsuuteen, vaan jatkuu silloinkin, kun ikää kertyy.
Syntymäjärjestykseen liittyy ilmiöitä, jotka ovat jossakin määrin yleispäteviä. Esikoinen kertoo terapeutin sohvalla usein omaksuneensa taakankantajan roolin. Hänestä on jo varhain tullut pikkuaikuinen, reipas ja osaava, itsenäinen. Tosiasiahan on kuitenkin se, että kymmenkesäinen ei ole itsenäinen, vaan pieni lapsi, vanhempiensa hoivan ja turvan tarvitsija. Esikoinen myös kertoo usein pitäneensä huolen siitä, etteivät vanhemmat hermostu – näin hän tulee kantaneeksi vastuuta vanhempiensa henkisestä hyvinvoinnista. Keskimmäinen lapsi saattaa olla väliinputoaja. Eräs tällainen sanoi viikolla, että nippa nappa muistaa keitä hänen vanhempansa olivat – isompi sisarus kasvatti, nuorempi vei valokeilan. Kuopukset hemmotellaan pilalle, heitä ei enää viitsitä nukuttaa tai ruoka-ajoista niin hermoilla; kyllä se pyytää ruokaa kun on nälkä, ja nukahtaa olohuoneen sohvalle. Vanhempien varallisuuskin on ehkä kasvanut, ja kuopus saa tavaraa kunhan vain osaa pyytää. Joskus kuopukset kasvavat rajattomiksi, sillä niitä ei ole kotona opetettu. Roolitukset aiheuttavat hankaumaa myös sisarussarjan keskuudessa. Isot sisarukset eivät tiedä, kuinka usein pienemmät ovat kateellisia siitä, että isot pääsivät livahtamaan karkuun, rakentamaan omaa elämäänsä. Kuopus jää usein pitkiksikin ajoiksi ainoaksi lapseksi lapsuudenkotiin.
Hyvät asiat päihittävät usein huonot asiat, ja niin tässäkin. Siskon tai veljen kanssa voit olla oma itsesi – ei tarvitse esittää mitään, eikä edes voi, sillä sisarukset kyllä tuntevat sinut läpikotaisin. Kukaan muu ei siksi osaa lohduttaa surussa niin kuin oma sisarus. Hän tietää, mitä ajattelet ja tunnet ilman että sinun tarvitsee edes avata suutasi. Sisko tai veli löytää oikeat sanat. Oikeat eivät tarkoita empatiaa ja myötäilyä, vaan sanat ovat usein suorat ja häpeilemättömät. Sisarus ei miellytä.
Kun sisko tai veli saa lapsen, synnyt itsekin lähes äidiksi tai isäksi. Sille on sana, täti, setä tai eno. Tämä porukka ei ole kuka tahansa lasta ihailemaan pysähtynyt henkilö vaan se, joka menisi tuleen lapsesi puolesta. Kaukaa tuleva, nyt Suomessa asuva asiakas kertoi, että kaikki suvun naiset ja vanhempien ystävät ovat “aunties”. Auntiet tulevat juhliin ja illanviettoihin, taputtavat ja kujertavat, vielä silloinkin, kun olet aikuinen, perheellinen ja sinulla on itselläsi lapsia. Auntien kanssa puhutaan mukavia arjessa ja pubissa, jossa käydään isolla porukalla. Olin hetken hieman kateellinen kuunnellessani tätä, mutta pohdittuani tarkemmin asiaa, aloin pitää suomalaisesta tavasta. Täti on tärkeä, tärkeämpi kuin äidin kaveri, joka on tietenkin tärkeä hänkin. Joskus sisaruksen vertainen.
Jos haluat pohtia aihetta lisää, lue Pia Kaulion ja Hanna Svennevigin kirja Sisaruus – rakkautta, vihaa, kateutta. Kehotan lämpimästi tekemään niin, sillä kyseessä on joukko läheisiä, joka on henkisen kasvusi takana ja takuuna, hyvässä ja pahassa, valossa ja varjossa. Tästä on syytä olla hyvin kiitollinen.
Silva