Isät ja tyttäret
13.03.2015
On perjantai 13. päivä. Totean sen aamulla mutta en hermostu. Tämä liittyy omaan henkilökohtaiseen uskomusjärjestelmääni. Perjantai 13. päivä on minun onnenpäiväni.
Enkä usko tähän aiheetta. Esikoiseni laskettu aika oli tämä pahaenteinen perjantai 13. päivä. Muistan monen hihitelleen kauhistuneena tätä, ja heikolla hetkellä ajattelin itsekin, että minulla taitaa olla edessä vuosituhannen hirvein synnytys. Pelko ja siihen liittyvä taikausko oli kuitenkin aiheeton. Tuona laskettuna päivänä heräsin ison, siis todella ison, mahani kanssa aamulla ärtyisänä, eikä minua yhtään huvittanut lähteä neuvolaan sovittuun tapaamiseen. Lähdin silti, ja ihanan vähäsanainen neuvolan täti antoi minun olla rauhassa, hieroen jalkojani ja jutellen jotain akupisteistä. Rentouduin, hieman, ja palasin takaisin kotiin paremmalla mielellä Muutamaa tuntia myöhemmin, samaisena pahaenteisenä perjantaina, seisoin omenapuun juurella Hai-saappaissa, lokakuisia pudokkaita haravoiden, kun tunsin lapsiveden hulahtavan. Lähdimme sairaalaan, ja edelleen samana päivänä, neljä tuntia myöhemmin, täydellisen ihana esikoispoika makasi vatsallani.
Tämä kokemus on kannatellut minua 19 vuotta, joka on esikoiseni ikä tänään. Olen huolettomana ajatellut kaikki nämä vuodet, että yhdistelmä perjantai ja 13. päivä on minulle onnekas. Kuitenkin tänä perjantaina heräsin aamuun joka ei tuntunut hyvältä. Ei se ollut huonokaan, mutta ei hyvä. Hoidin aamutoimet rutiinilla, ajoin vastaanotolle ja tapasin terapia-asiakkaita kuten muinakin päivinä. Kotiuduin illansuussa, purin kauppakassit ja huokaisin syvään. Oli tullut rentoutumisen hetki. Juuri silloin soi puhelin; äiti soittaa. Vastasin hieman haluttomasti. Äkkiä oli hetkessä selvää, että uusi aikakausi elämässäni on alkanut.
Äiti itki, ja ojensi puhelimen sisarelleni, joka oli onneksi miehensä kanssa kiiruhtanut paikalle. Isä on viety sairaalaan, hän on romahtanut kylpyhuoneen lattialle. Sisko, ammattilainen, antoi rauhallisesti raportin tapahtuneesta. Isän jalat eivät liiku, silmäluomet roikkuvat ja puhe on puuroista. Isä valitti janoa, ja sisko juotti isää pillillä. Ambulanssi vei.
Minä, tytär, mietiskelen puhelun päätyttyä monenlaista. Kuten siskollani, myös minulla ammatti-identiteetti nosti päätään. Sisko keskittyi, kiitos hänelle siitä, käytännön asioihin. Minä tulin vastaavasti tietoiseksi tämän minulle ainutkertaisen hetken psykologisista näkökulmista.
Isällä on osansa tyttären naiseuden luomisessa. Isän lempeä katse ja hiljainen läsnäoleva hyväksyntä tuottaa prinsessoja - sillä hyvällä tavalla. Tytär kasvaa tietämään, itsestäänselvästi, että minä olen arvokas, minä riitän. Oman isäni ansiosta minäkin olen aina saanut tietää sen.
Isä kaappasi töistä väsyneenä minut kainaloonsa päiväunille. Muistan kuinka makasin siinä, hereillä ja liikkumatta, kuunnellen isän sydämen sykettä pää hänen rintaansa vasten painautuneena. Isä otti minut mukaansa työmenoihinsa. Viikonloppuisin hän vei minut, vain minut, syömään ravintolaan, Pohjois-Tapiolan pihviravintolaan Toroon (minä huono lihansyöjä yritin löytää listalta jotain syötävää…). Yhteisillä retkillämme, kun kuljimme ovista, isä saatteli minua niistä läpi käsiotteella selästä. Isä haki minua myös aina komeasti kumartaen tanssimaan suku- ja muissa juhlissa. Ja koska olin silloin lyhyt, hän nosti minut ilmaan ja lensin valssin tahtiin, jalkojeni koskematta lattiaan.
Kun kasvoin aikuiseksi ja itsetietoiseksi nuoreksi, ajattelin, etten enää tarvitse isää. Uskoin silloin, että kaikenmaailman poikaystävät täyttävät miehen roolin elämässäni. Silti mieleeni muistuu eräs päivä, joka on juuri tänään kertomisen arvoinen.
Asuin ulkomailla, pärjäsin, opiskelin yliopistossa. Päivät täyttyivät monenlaisista touhuista siellä, uudessa kotimaassani. Eräänä sunnuntaina olin kaikesta huolimatta hyvin uupunut. Rahat olivat loppuneet, olin syönyt puuroa viikon. Olo oli yksinäinen ja aloin yllätyksekseni kaivata perheemme yhteisiä sunnuntai-illallisia - sainhan tuolloin aina pelmahtaa lapsuudenkotiini, heittäytyä sohvalle, nostaa jalat ylös ja huikata, että olis niinku nälkä, koska syödään. Uudessa kotimaassani, mieheni sukulaisten keskuudessa, en voinut tehdä niin. Asettelin sanojani heidän läsnäollessaan, miellytin, autoin kömpelösti keittiössä. En voinut olla oma kakaramainen itseni.
Sunnuntai-ilta tarkoitti noina opiskeluvuosina ulkomailla silloin viikottaista puhelua kotiin Suomeen, isälle ja äidille. Ennen kännyköitten ja facebookin aikakautta, 80-luvulla, tämä oli tärkeää, ja oli jännittävää kun lankapuhelin soi sunnuntaisin kuudelta. Tänäkin muistelemani sunnuntaina kello 18 vastasin innokkaasti puhelimeen. Moikka tyttö, isä täällä, mitä kuuluu. Ja sillä hetkellä padot murtuivat. Isä, olen ihan poikki, sopersin, kaikki on opiskelujen osalta hyvin, mutta olen syönyt puuroa viikon, rahat ovat loppu, kävelen yliopistolle aamuisin koska ei ole rahaa ostaa bussilippua. Isä kuunteli pitkän ja monipolvisen kertomukseni rauhassa loppuun asti, enkä koskaan unohda hänen vastaustaan. Se on kirjattuna tässä sanatarkasti:
“Kuulehan tyttö, älä sinä huoli. Niin pitkään kuin minussa henki pihisee, älä itke, ainakaan rahasta. Isä auttaa. Ja koska olen hyvissä väleissä pankinjohtajan kanssa, me haemme yhdessä sinulle vaikka pankista rahaa. Asioilla on tapana järjestyä, ja isä järjestää. Nauti sinä vaan elämästä siellä, ota kokemuksestasi kaikki irti.”
Sinä, isä, joka luet tämän. Muista, että yksi vanhemmuuden tärkeistä tehtävistä on toimia lapsellesi resurssina. Jos sinulla on tytär, vie hänet ravintolaan, ihan vain kahden kesken. Kohtele tytärtäsi kuin prinsessaa. Puhalla pois hänen itkunsa ja kerro, että olet aina hänen ihaileva tukijansa ja taustajoukkonsa. Kehota tytärtäsi elämään, ottamaan riskejä. Kerro että juuri sinuun hänen tulee turvautua heikoilla hetkillään.
Palkaksi tästä saat tyttäresi elämänkestoisen lojaliteetin. Plussapiste on se, että prinsessasi ei koskaan anna kenenkään miehen kohdella häntä huonosti.
Silva