Kun läheinen pyytää apua, voimme vastata TOTTAKAI
01.03.2015
Menneisyyden pulmat tuntuvat lastenleikiltä verrattuna siihen, kuinka vaikeaa juuri nyt on. Otan puhelimen käteen ja käytän sekä kaveri- että viimeisen kortin. Moikka! Mitä kuuluu? Hei tarvitsen apuasi, mitä teet loppuviikosta, ehtisitkö? Rakas ihminen luurin toisessa päässä vastaa, aivan oikeutetusti, olevansa varattu juuri tuolloin; on lasten kuljettamista harrastuksiin, työmenoa, hänelle itselleen tärkeää henkireikää kuten jumppaa, lenkkiä, perheaikaa. Ymmärrän, hymyilen, juttelen löysät pois, kaikki on hyvin kun lopetamme puhelun.
Avun pyytäminen on aiemmin vähän pöyhkeälle henkilölle uusi ja työläs kokemus. Pyytämisen kohteelle, joka on kiinni omassa arjessaan, tilanne ei ole yhtä merkittävä. Kuitenkin kyseessä on hyvin tärkeä hetki. Moni terapia-asiakas kertoo, että ylitetty este, nöyrä avun pyytäminen, tuotti läheisissä reaktion, joka oli kuin isku vatsaan. Meillä on juuri tällä viikolla omat kiireemme ja murheemme, meistä ei nyt ole tuohon. Uudelleen pyytäminen, pelkkä sen ajatteleminen, tuntuu vaikealta.
Ja rehellisesti sanottuna, eihän meistä usein olekaan auttamaan. Oma arkemme vie meitä minuutista ja tunnista toiseen, päivämme on täysi. Silti ajattelen, että oikea tapa toimia silloin, kun joku pyytää meiltä apua, on vastata TOTTAKAI. Avun pyytäjälle hetki on niin herkkä, että pienikin torjunta saattaa olla todiste tilanteen toivottomuudesta. Vastauksemme saattaa olla juuri sillä hetkellä valheellinen, mutta tärkeä tapa reagoida. Faktoihin perustuvan ajattelun sijaan pyytäjälle syntyy tunne siitä, että olemme hänen joukkueessaan, tiimissään.
Se, mitä tulee tapahtumaan jatkossa, se, olemmeko paikalla hoitamassa asiaa, se, liikeneekö meiltä aikaa, neuvotellaan tosiasiassa myöhemmin. Meillä on monta hetkeä säätää aikeita, aikatauluja, ehdottaa itsellemme paremmin sopivaa aikaa. Tämän neuvottelun hetki ei kuitenkaan ole silloin, kun läheinen pyytää apua. Jos vastaamme kiemurrellen ehkä EI, saatamme tahtomattamamme viedä viimeisen toivon. Kun vastaamme TOTTAKAI, luomme avun tarvitsijalle tunteen siitä, että hän ei ole yksin.
Yksi Ratkesin (ratkaisukeskeinen ajattelu) tukipilareista on se, että toiminta on läpinäkyvää. On tärkeää luoda kimppa, yhteinen ajattelumalli ja tavoite niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa elämme elämäämme ja kuljemme kohti toiveitamme ja tavoitteitamme. Eräs asiakkaani, aloittaessaan yksilöterapian, kertoi minulle puolison kysyneen terapian edetessä kysymyksen: no mitäs te oikein juttelitte tänään siellä terapiassa? Asiakas oli vastannut, että "No me harjoiteltiin pyytämistä”. Se on hieno vastaus, joka sisältää enemmän viisautta kuin ensikuulemalta uskoisikaan. Mutta tämä ei yksin riitä - myös pyynnön kohteen tulee olla halukas kimppaan. Kun meiltä seuraavan kerran pyydetään apua, on hyvä miettiä, voisimmeko kaikesta kiireestämme huolimatta vastata TOTTAKAI.
Silva