Menestystä saa se joka tuottaa sitä toisille
10.05.2015
Eräs vaihe elämästäni täyttyi opiskelulla ja hevosilla. Skotlanti oli ihanteellinen ympäristö tälle. Lähes kaiken ajan, jota en kuluttanut opiskellen, vietin yliopiston tallilla. Mutaisten hevosten viheltäminen aamuisin laitumelta sisään, ruokkiminen ja harjaaminen oli yhtä luonnollinen asia kuin pubikierroksetkin ja muut sitsit.
Uusia opiskelijoita saapui yliopistolle kaikkialta maailmasta. Olimme kuulleet jo ennalta, että joukkoomme oli saapunut uusi tyttö USA:sta. Huhu kertoi, että hän on erittäin hyvä ratsastaja (Briteissä harrastajat jaetaan tasoryhmiin Novice, Intermediate, Advanced, viimeisen ollessa erityisen edistynyt ja taitava ryhmä). Tästä tytöstä sanottiin, että hän on beyond Advanced - siis todella loistava ratsastaja. Olin tallilla silloinkin, kun tyttö tuli sinne ensimmäistä kertaa. Opettajamme päätti, että annetaan hänen kokeilla Sonnya, hyvin herkkää ja taitavaa koulukilparatsua.
Olin itse saanut ratsastaa Sonnya vain kerran, ja sekin oli vahinko - opettajamme oli poissa kun joku toinen jakoi hevoset koko päivän kestävälle vaellukselle vuorille. Tuona minulle ikimuistoisena päivänä nousin lähtöaamun jännittävässä kuhinassa Sonnyn selkään, ympärilläni toistakymmentä muuta ratsukkoa. Talli sijaitsee vuoren rinteellä, ja tuntikausia kestänyt nousu ylöspäin vei meidät sanoinkuvaamattoman kauniiseen maisemaan keskelle kanervanummia. Taukopisteemme oli ravintola Sheriffmuir Inn, jonne en olisi koskaan löytänyt itse, ja ateria, jonka nautimme takkatulen ääressä, oli yksi elämäni hienoimmista. Samaan aikaan hevoset lepäsivät ja tankkasivat ravintolan laitumella. En ikinä unohda sitä, kun aloimme ratsastaa vuorilta takaisin alas kohti kaupunkia. Laukkasimme alas vanhaa joenuomaa, väsyneinä, kylläisinä, ystävinä. Tunsin Sonnyn jokaisen liikkeen ja lihaksen allani. Pelotti, nauratti, huusimme - alamäki kesti ja kesti.
Tämän hyvin erityisen hevosen opettajamme valitsi siis uudelle ratsastajalle testiksi. Kun tyttö saapui tallipihalle ja näin hänet ensimmäistä kertaa, nyrpistin (toivottavasti vain ajatuksissani, ilman muuta kateellisena) nenääni. Hän oli iloinen ja rento, hyvin erilainen kuin muut tyylikkäämmät ratsastajat, jotka tulivat Norjasta, Singaporesta, Jerseyn saarelta, Australiasta, Suomestakin. Tyttö nousi Sonnyn selkään hämärässä ja hiljaisessa maneesissa, ja me muut seisoimme opettajan kanssa seinustalla katselemassa. Muutama kierros käyntiä löysillä ohjilla, hevosen kokoaminen, jokunen askellajin vaihdos. Katselin ratsukon menoa, tytön mielestäni hieman ryhditöntä olemusta, ja lausuin jotain epäystävällistä hänestä. Vilkaisin samalla opettajaamme, joka oli jähmettynyt paikoilleen. Look at Sonny, hän sanoi hiljaa. Ja minä katsoin, ja ymmärsin. Tämä fantastinen eläin liikkui tavalla, jota on vaikea kuvailla. Tyttö auttoi, kaikin inhimillisin keinoin, Sonnya liikkumaan häiriintymättä, ikään kuin ratsastajaa ei olisi ollutkaan selässä. Sonny askelsi siten kuin hevoset unissamme ja haaveissamme. Ilmavasti, täydellisesti.
Palaan tuohon päivään Skotlannissa, toisessa rakkaassa kotimaassani, kerrasta toiseen. Ajattelen tänä päivänä terapeutin työssäni, että tämä kokemus opetti minulle jotain hyvin olennaista. Tuo hetki opetti minut katsomaan viereen. Kun pohdin parisuhdetaitoja, katson vierellä seisovaa puolisoa. Kun kykyä yhteistyöhön, katson keitä henkilön ympärillä on ja miksi. Kun mietin johtajuutta, tarkastelen alaisten vointia. Kun näen kadulla äidin tai isän lapsikatraan keskellä ja näen, että lapset nauravat vapautuneina, ihailen hänen taitoaan vanhempana.
Silva