Miten auttaa läheistä - Neuvoista näkökulmiin
15.02.2015
Katson ikkunaa, ja näen vain lasin. Mieli sulkee ulos sen mikä ei ole mahdollista. Joskus aamuisin seison ikkunassa ja katselen aamuruuhkaa - kunpa voisin liittyä jonon jatkoksi. Hassua, että ennen niin viheliäinen asia on muuttunut haaveeksi. Liikuntarajoite on kestänyt jo kuukausia, eikä tunnelin päässä näy valoa. Saan hetkellisen levon piinaavista ajatuksista lukemalla mukaansatempaavaa kirjaa. Pyöräilen päähenkilön kanssa juuri läpi pienen kodikkaan amerikkalaisen kaupungin, kun puhelin soi. Hei kuinka sä voit, mites sun selkä, nyt kyllä nouset ylös ja lähdet ulos, et voi vaan maata sisällä, mekin olimme eilen hiihtämässä jäällä, siellä oli niin kaunista ja valoisaa, eikös hiihto ole hyvä laji selälle, sun tarttis ostaa hyvät sukset ja tulla ensi kerralla mukaan! Suloinen pikkukaupunki ja pyörä katoavat, ja olen taas itkun partaalla.
Terapiatalon sohvalla on kuluneellakin viikolla puhuttu useaan otteeseen siitä, mitä tehdä kun läheinen voi huonosti. Olet ehkä jo jonkin aikaa aistinut, että kaikki ei ole hyvin, ehkä jo jutellut asiasta puolisosi kanssa - oletko huomannut saman kuin minä? Joskus läheinen alkaa vihdoinkin jutella tilanteestaan sinulle: meidän parisuhteemme ei voi hyvin, voi olla että ajaudumme eroon, olen huolissani jaksamisestani ja erityisesti lapsista. Joku saattaa saada kylmäävän puhelun: mä en jaksa, mä haluan kuolla. Miten ihmeessä tällaiseen tulisi reagoida?
Yksi psykoterapeuttikoulutuksen kiinnostavimmista asioista oli opetella kysymään ei-ladattuja kysymyksiä. Kysymyksen tulee olla niin neutraali, että se ei keskeytä haastateltavan ajatuskulkua vaan auttaa häntä jatkamaan sitä. Se ei myöskään triggeroi tunnereaktiota. Kerron nolon esimerkin siitä, miten ei tule toimia. Olin mielestäni keksinyt mainion kysymyksen, jonka esitin eräälle parisuhdekriisissä olevalle avioparille. Kysyin mieheltä, miten hän lohduttaa vaimoaan kun tämä itkee. Reaktio oli aivan toinen kuin olin odottanut. Mies syyllistyi ja hermostui, ja vaimo alkoi kyynelehtiä. Tuli selväksi, että siinä perheessä itkevää ei lohduteta, ja minulla oli käsissäni hankalaan suuntaan edennyt tilanne.
Kun kyseessä on läheinen ihminen tai perheenjäsen, ei-ladatusti toimiminen on vaikeaa. Sinulla on mielipide asioista, ja osaat arvioida myös kärsivän henkilön omien läheisten kokemusta erityisesti silloin, kun vaikkapa rakastat hänen lapsiaan. Halusi kannustaa ja tsempata on niin suuri, että omien tunteiden pitäminen hallinnassa on lähes ylivoimainen tehtävä. On kuitenkin olemassa yksinkertainen tekniikka, joka on toimiva myös näissä tilanteissa: toistaa se mitä läheinen juuri sanoi. Mä haluan kuolla! “Sä haluat kuolla.” Niin, mä en jaksa tätä enää! “Et jaksa enää”. Niin kun kukaan ei tajuu! “Kukaan ei tajuu.” Näin toimimalla saatat saada aikaiseksi aivan uudenlaisen keskustelun ja päästä syvälle läheisesi ajatuksiin. Tällaisessa tilanteessa on myös hyvä ehdottaa ammattilaisen kanssa juttelemista, ja tarvittaessa auttaa läheistä oikean hoitavan tahon löytämisessä. Jos läheisen toimintakyky on alentunut, saattaa olla hyväksi tarjota hänelle vaikkapa kyyti ja seuraa ensikäynnille.
Ratkaisukeskeisessä lyhytterapiassa ajatellaan, että ihminen tietää ongelmansa ratkaisun, hän ei vaan tiedä että tietää. Tästä syystä terapeutin ei tulisi neuvoa asiakasta, myydä omaa ajatustaan, vaan toimia peilinä, joka auttaa harjoitetuin kysymyksin asiakasta löytämään ratkaisut itse. Terapiatalo ei ole vastaamo vaan kyselimö. Ja kun sitkeästi kysymällä saan nähdä asiakkaan oivaltavan jotain, mistä minä en tietenkään voinut tietää mitään, sillä en ole ollut päivääkään hän, tunne on käsinkosketeltavan hieno. Uskon, että tämä on myös yksi selitys sille, miksi ratkaisukeskeisen lyhytterapian tulokset ovat niin hyviä: asiakas tekee itse työn, ja asiaa kohtaan syntyy syvä tunnereaktio, ahaa-elämys sekä muistijälki. Ja tunnehan voittaa järjen etenkin silloin, kun on isoista asioista kyse (puolison valinta, kodin osto jne.)
Minulta kysytään usein, kuinka lyhyt on lyhyt kun puhutaan lyhytterapiasta. Tutkimusten mukaan jo 10-20 käyntikerralla saavutetaan hyviä tuloksia, virallisempi uusi suositus taitaa olla Suomessa n. 30-40 kertaa. Se on jo aika paljon. Minä itse uskon jopa yhden vuorokauden terapiaan, ja hyvällä onnella terapeuttina toimii läheinen ihminen. Palaan takaisin tuohon vaikeaan aikaan jota kuvasin alussa. Kysyin silloin neuvoa ystävältä. Mitä minun pitäisi tehdä, pitäisikö mennä johonkin selkäryhmään, mikä auttaisi? Ystävä vastasi, että kysymys on sen verran tärkeä, että hän miettii sitä päivän ja vastaa huomenna. Sovimme, että jätän ongelmani hänelle päivähoitoon: lupaan parhaani mukaan olla ajattelematta asiaa itse, ja hän palauttaa sen minulle takaisin seuraavana päivänä hieman eteenpäin mietittynä. Vietin vapautuneen illan ja nukuin yön hyvin. Seuraavana päivänä ystävä soitti ja antoi minulle pohdittavaksi yhden lauseen: ei ole merkityksetöntä keihin leimaudut. Tämä uusi näkökulma muutti elämäni ja on tuonut minut tähän päivään.
Silva