Muutostoive kuljettaa
08.05.2015
Terapian lähtökohtana on usein toive muutoksesta. Edessä kimaltelee mahdollisuuksien aava, rajaton, kaunis, jännittävä, pelottava. Ainakin kutsuva. Mielikuvissa siellä on jo käyty; aikuiskoulutuksessa, Afrikassa, pianotunneilla, onnellisemmassa parisuhteessa. Usein muutoksen taustalla on myös varma tieto siitä, että haluan mitä tahansa muuta kuin tätä mitä saan päivästä toiseen.
Muutostoive syntyy monien osasten summana. Toive sisältää omat kokemuksemme, sillä ne ovat ainoa todellinen tietomme maailmasta, ja kaikki muu on kuultua, luettua, toisen käden tietoa. Toive sisältää arvomme, sillä todelliset ihanteemme näkyvät vain asioissa, joiden kanssa painimme. Toive sisältää totuutemme, sillä totuuden kohtaamisen hetkellä huomaamme ajautuneemme elämään tavalla, joka on kaukana ihanteistamme. Arvojen ja tekojen väliin jäävä tila on pahoinvoinnin tila, jossa koemme tunnetta puutteesta, epämääräistä levottomuutta, ahdistustakin. Tunnemme olevamme väärässä näytelmässä, sivuroolissa. Monesti olemme jo tietoisia siitä, että muutos olisi meille hyväksi.
Eräänä päivänä mieli tuottaa kuvan, joka on uusi. Se saattaa tulla lehteä lukiessa, ystävää kadehtiessa, kalliolla istuessa. Tuttava kertoi, että hänen päähänsä ilmestyi ilta-auringossa ammattinimike, josta hän ei ollut ollut tietoinen – alkoi kova googlettaminen. Eräs asiakas kuvasi, että kevätaurinko alkoi paistaa hänen päänsä sisällä, ja syntyi uudenlaista ajattelua. Erään asiakkaan pää oli niin täynnä ajatuksia, että ainut tapa saada niitä jonkinlaiseen järjestykseen oli mennä suihkuun ja laittaa vesi valumaan täysille – ja sitten se syntyi, selkeä kuva uudesta paremmasta tulevaisuudesta.
Muutos vaikuttaa nyt yksinkertaiselta: tahdonvoima käyttöön, ja muutos tulee näkyväksi! Parin päivän juttu.
Mutta kuten niin usein aiemminkin, tahdonvoimalla ei pitkälle pötkitä. Tässä vaiheessa ajattelu alkaa nakertaa mielikuvan reunoja. En osaa, jaksa, pysty, minulla ei ole rahaa, se olisi silkkaa hulluutta. Mieli tahtoo tuttua ja turvallista, ja pystymme hetkessä puhumaan asian kuin asian paremmaksi tai pahemmaksi – se on helppoa. Kuulen kyllä kutsun, haluan mennä kohti jotain, mutta en osaa enkä voi tarttua toimeen. Kuva haalistuu, vaivaa yhä, mutta jää arjen ja kiireen peittoon. Imu ei ole riittänyt.
Osa kuitenkin onnistuu. Ja kun menestyjiä tutkii, huomaa usein, että imun rinnalle on tullut työntö – henkilö, asia tai ajattelija joka rohkaisee. Tee se, osaat kyllä, sinä riität! Ja jos putoat, minä kannattelen turvaverkkoa allasi. Työntäjät viskaavat sivuun ankeuttajat.
Imu ja työntö tekevät tehtävänsä, ja irtoat laiturista. Matka alkaa. Perille päässeet huomaavat usein, että aikaa on kulunut kaksi vuotta. Se on armollinen ajatus.
Silva