Tony: Masennuksessa on omat hyvät puolensa

17.07.2017

Kehotamme ihmisiä kirjoittamaan ja joskus he jakavat tekstit läheistensä tai meidän kanssamme. Tällä kertaa saimme pyynnön jakaa teksti niin laajalti kuin mahdollista - omalle pohdinnalle tulee merkitystä ja joku voi saada lohtua ja tunteen kanssakulkijuudesta. Kiitos Tony (nimi muutettu)!

Silva

 

"Masennuksessa on omat hyvät puolensa. Et koe olevasi mitään, et oikein halua mitään, et odota tulevaisuudelta yhtään mitään. Hyväksyt olevasi arvoton. Vain hämärät muistot omista haluista, toiveista ja tavotteista kuihtuvat sinun kanssasi kohti olematonta. Mitä menetettävää siinä vaiheessa enää on? Mitä jää jäljelle kun motivaatio kaikkeen katoaa? Tyhjä kuori, joka näyttää sinulta, mutta ei ole sinä. Et enää ymmärrä, ettet ole sitä mitä sinusta on tullut. Mitä tapahtuu kun nämä hämärät ja yhä kaukaisemmat muistot minuudesta tuntuvat enemmän unelta, jonka näit viikkoja sitten? Pilvetön taivas on ajan saatossa muuttunut sumuiseksi ja harmaaksi. Et näe enää. Olet sakeassa sumussa, joka ei hälvene. Siitä tulee maailmankuvasi. Maailmasi näyttää rumalta. Et kohta enää muista miltä aurinko näytti ja miltä se tuntui ihollasi. Oliko edes mitään aurinkoa? Oliko ilma koskaan kirkas?

Kaikki katoaa vähitellen. Minuus, itsekunniotus, empatia, sosiaaliset taidot, halut, toiveet, työkyky, kaverit, kumppanit, sukulaiset, tukipilarit. Et tunnista itseäsi edes omista teoistasi ja tavoistasi. Miten tämmöiseltä ihmiseltä voi odottaa mitään? Miten voit edes pyytää yhtään mitään? Ihmiskunnan suurimmasta lahjasta, aivoista, jotka mahdollistavat itsensä tiedostavan elämän kokemuksen ihanuuden ja karuuden, tulee suurin vihollisesi. Sinusta tulee kirjaimellisesti itsesi pahin vihollinen. Olet vankilassa, jossa kaltereiden takana näkyy vain lisää kaltereita. Teet henkistä kuolemaa, ja kroppasi pitää mieltäsi kädestä kiinni ja seuraa sitä uskollisesti. Miten tästä parannutaan? Mikä tämä edes on? Sairaus? Mielenvika? Piittaamattomuutta? Laiskuutta? Kysymyksiä on miljoona, eikä ensimmäisestäkään saa kunnon otetta.

En tosiaan tiedä miten "masennuksesta" parannutaan, vaikka itse olen jollain tasolla sen kokenut. Kropan ja aivokemian tasapainottaminen höystettynä ripauksella syvää tarkastelua "minuudesta"? Jotain sen suuntaista. Masennuksen pohjamudissa ei muista edes mitä normaalius on, eli kysymykset parantumisprosessista eivät ole millään tavalla konkreettisia. Täytyy vain olemattomilla resursseilla kammeta se pää sinne pinnalle, edes hetkeksi.

Mitä tapahtuu hetkenä kun saat vihdoin nostettua pääsi pinnalle ja vedät keuhkot täyteen puhdasta ilmaa ensimmäistä kertaa aikoihin? Pieni maailmasi horjahtaa, koska yhtäkkiä tunnet kroppasi ja tunnistat itsesi omista ajatuksistasi. Tervehdit itseäsi kuin vanhaa kadonnutta parasta ystävääsi. Tunnet ensimmäistä kertaa rakkautta itseäsi kohtaan pimeyden jälkeen. Tietenkin nämä hetket ovat katoavia arjen keskellä, mutta silti muistat ne, muistat mitä on olla "minä". Näet taas ympärillesi, ja näet kuinka kaikki luomasi tavoitteet ja toiveet ovat luhistuneet masennuksen myötä ja ovat nyt vain raunioita siitä mikä olit "sinä", ja mitä sinulla oli joskus. Pettymys on valtava, mutta rauniot muistuttavat siitä mitä voisi olla... Haluaisit halata itseäsi kuin ystävää, joka on kokenut kovia. Muutosprosessi on käynnistynyt.

Palaan alkuun: "masennuksessa on omat hyvät puolensa, et koe olevasi mitään". Menettämisen pelko katoaa, kun et ole mitään. Mitä tapahtuu kun haluat taas olla jotain? Mitä tapahtuu, kun haluat taas taistella arvojesi puolesta, taistella itsesi puolesta? Ajatusmalli rupeaa muokkautumaan mitättömyydestä määrätietoisuuteen. Rupeat rakentamaan taas elämääsi. Haluat kehittyä. Haluat antaa taas. Haluat kadotetun elämäsi takaisin. Jos tämä olisi Disney-leffa, niin kaikkihan tietäisi, että hyvinhän tässä käy. Ongelmana onkin elämän raakuus. Kuka tulee onnittelemaan sinua elämäsi suurimman haasteen ylittämisestä ja että kaikki menee nyt juuri niin kuin toivot? Ei kukaan. Ei se niin mene. Maailmasi on romuttunut niin pahaksi synkkinä aikoina, että tarvitsen pienen ihmeen, että voimasi riittävät hyväksymään elämäntilanteesi ja muutoksen vaikeuden. Terveenkin ihmisen on erittäin vaikea tehdä radikaaleja elämänmuutoksia, saati sitten ihmisen joka on menettänyt minuutensa, ja yrittää nyt löytää sen uudestaan vähäisillä voimillaan.

Sinulla ei ole vaihtoehtoja. Olet jo valinnut muutoksen. Anna kaikkesi sille. Anna sekin mitä sinulla ei edes pitänyt vielä olla. Olet valinnut polun jota lähdet kulkemaan muutoksen tuulten saattelemana. "Tervetuloa elämään", sanoo elämä, ja potkaisee sinua ensimmäisen kerran päähän havahtumisen jälkeen. Isku ei ole kova, mutta silti putoat polvillesi epäuskoisena, "juurihan minä taistelin itseni pinnalle, miksi maailma ei ole puolellani". Sama toistuu ja toistuu ja yrität väkisin kasvattaa raunioistasi taas jotain kaunista mistä voisit olla ylpeä. Tuntuu kun tekisit korttitaloa tuulisessa säässä. Saat neljännen kerroksen valmiiksi, mitä tunnet? Pelkoa. Pelkäät että korttitalosi romahtaa. Pelkäät raunioidenkin luhistuvan. Pelkäät sitä missä olit synkkinä aikoina, koska olet päässyt jo niin pitkälle. Pelkäät pettymystä, koska tiedät mihin se voi johtaa. Mitä jos annan kaikkeni ja se ei riitä? Mitä jos se ei riitä rakkailleni? Mitä jos se ei riitä töihini? Mitä jos se ei riitä itselleni? Mitä jos en enää jaksa antaa kaikkeani pettymyksien jälkeen? Mitä jos annan kaikkeni, ja jää vain tyhjä olo käteen, että tällä ei ole mitään merkitystä tai hyötyä yhtään mihinkään? Mitä jos en vaan riitä?

Tässä minä olen. Juurikin tässä kohtaa. Pelokkaan toiveikas tulevaisuudesta, pettymyksiä peläten. Kipu on osa elämää, mutta tarvitsen niitä pieniä voittoja juuri nyt kannustamaan itseäni! Haluan kutsua universumin kaikki kollektiiviset voimat yhteen tuomaan minulle onnea tuleviin haasteisiin ja ongelmiin. Haluan onnistua. Haluan kyetä sanomaan, että löysin oman polkuni ja kuljin sen rohkeana, selkä suorana ja peräänantamattomana loppuun asti. Vaikka pelottaa, olen silti ylpeä itsestäni jo nyt. Luulin jo menettäneeni kaiken toivon ja olen kääntänyt sen jonkin tason voitoksi. Elämä on raakaa. Meillä on rajallinen määrä aikaa ja kukaan täällä ei pääse helpolla. Menetys ja tuska on arkipäivää vaikka kuinka haluaisimme peitellä sitä ja pitää omana ongelmanamme. Yritän pelon keskellä olla ylpeä haavoittuvuudestani. Ihmisen kauneus ei tule hänen murtumattomuudestaan, vaan nimenomaan haavoittuvuudesta. Jokainen romahtaa joskus. Jos omat viimeaikaiset kokemukset ovat opettaneet itselleni mitään, niin toivoisin, että ihmiset ymmärtäväisivät toistensa heikkouksia paremmin ja tukisivat noita heikkouksia omilla vahvuuksilla. Kriisi on vahvin katalyytti muutokselle, mutta muutos on aina vaikea."

« Takaisin