Tutustumiskäyntien kaksi yllätystä
22.02.2015
Jännittää, sillä kivalla tavalla. Asiakas on juuri lähtenyt vastaanotolta, ja minulla on pieni hetki puuhailla paperitöitä. Vilkuilen samalla kadulle odotellen uutta asiakasta, ensikertalaista. Tiedän, että oven löytäminen on hankalaa, yrityksen nimeä ole liimattu ikkunaan iloisin tarroin. Kadun muille toimijoille olen kertonut vain että teen “sellaisia valmennuksia”. Pian ovelle ilmestyy kännykkäänsä, google mapsia varmaankin, selaileva ihminen. Henkilö x, joka on varannut ajan alkukartoitukseen, astuu sisään, ja tiedän kokemuksesta muistavani tämän hetken ikuisesti. Kättelemme vähän kömpelösti, ja näytän mistä naulakko löytyy. Olisi mukavaa jos riisuisit kengät, käy sohvalle, voit ottaa hyvän asennon. Alkukartoitus on alkamassa.
Vaikka Terapiatalo on uusi yritys, meillä terapian ja coachauksen ammattilaisilla on takana tuhansia tunteja tehtyä asiakastyötä. Ja mitä pidemmän kokemuksen turvin vastaanotan uuden asiakkaan, sitä enemmän jaksan kiitollisena ihmetellä kahta minulle yllätyksenä tullutta asiaa.
Ensinnäkin, luulin pitkään, että jonkun ihmeellisen sattuman kautta sohvalleni päätyivät poikkeuksellisen hyvään ajatteluun kykenevät ihmiset. Asiakkaiden tapa käsitellä ilmiöitä eri näkökulmista, humoristisesti itseensä suhtautuen, tuntui käsittämättömän hienolta, ja ajattelin olevani onnekas. Kunnes aloin ymmärtää, että terapeutin sohvalle hakeutuvat OIKEASTI fiksut tyypit. Iso kapasiteetti tuntuu nopeasti tarkasteluun otettuna siunaukselta, mutta se on myös kirous. Poikkeuksellinen kyky nähdä isoja kokonaisuuksia ja maailman virheitä saattaa juuri se tekijä, joka on ajanut asiakkaat vaikeuksiin. Kun tällaisille yksilöille tarjotaan sitä tavallista tapaa olla ja elää, törmäys on usein väistämätön; heidän tarinansa kertovat kosmisista yksinäisyyden ja erilaisuuden tunteista, erityisherkkyydestä, addiktiivisuudesta, syömishäiriöistä, peloista. Notkea ajattelija kohtaa usein myös keskusteluissa hankaluuksia, sillä kun muut alkavat vasta maistella esiin noussutta asiaa, notkea on jo maalissa, ja kykenee ennakoimaan vielä kauhuskenaarionkin lopputuleman. Esimerkiksi moni terapiassa käyvä nuori pitää itseään ankeana, sosiaalisesti puutteellisena, vihamielisenä ja neuroottisena tyyppinä. Valitettavan usein “älä aina viitsi olla tuollainen, antaisit kerrankin olla” -tyyppiset kommentit ovat ympäristön palautetta heille.
Toiseksi, minulle on edelleen ihmetyksen aihe se, että yli puolet asiakkaistani on miehiä. Pariterapia-ajan varaa useammin mies kuin nainen. Tämän kirjoittamani blogin lukijatilasto kertoo samaa - 60% klikkaajjista ja sivustolla viihtyneistä lukijoista on miehiä. Olemme helposti sen ajatuksen orjia, että naiset ovat empaattisia, tunneälyltään taitavia, herkkiä. Työni tuloksena tiedän, että romanttiset, reilut ja ajattelevat asiakkaat ovat joskus kyllä miehistä sukupuolta. Kun tutkii sitä, mitä ihmiset haluavat parisuhteeltaan, löytyy selkeitä naisten ja miesten välisiä eroja. Terapeutin sohvalla näistä jutellaan paljon, ja miehen toive iloisesta, terveestä ja urheilullisesta puolisosta kertautuu uudestaan ja uudestaan. Kainaloon kaivataan parasta ystävää, joka on kadonnut arjen haasteiden ja ruuhkavuosien pyörteeseen. Me naiset harvoin tunnistamme itseämme juuri noiden laatusanojen kautta. Iloinen. Terve. Urheilullinen. Ystävällinen. Sellainenko pitäisi jaksaa olla? Kun kuitenkin tiedämme, että esimerkiksi synnytys ei ole vain kertatapahtuma - saamme kehomme ja mielemme takaisin oikeastaan vasta vuosia synnytyksen jälkeen, sillä koko geneettinen järjestelmämme ohjaa meitä antautuvaan vanhemmuuteen. Tämä on asia, josta ei edelleenkään puhuta tarpeeksi, ja pienten lasten vanhempien erotilastot ovat karuja.
Oman mielensä kanssa kamppailevat älyköt, erakoituvat nuoret, ruuhkavuosien pettyneet miehet ja vaimot ja monet muut ovat kätkeneet elintärkeät ruusunpunaiset lasit syvälle lipaston kätköihin. Ja kun ne kaivetaan esiin, toinen linssi on irronnut, ja se viimeinenkin on säröillä. Turhauttaa, itkettää, suututtaa. Olo on näköalaton ja toivoton - onko tämä nyt oikeasti vain tätä, päivästä ja viikosta toiseen? Maailman katsominen, vaikka vain hetkellisesti, sen särkyneen lasin läpi saattaa olla tarpeellinen ja elämäämme muuttava kokemus - maailma ja täällä tellustelevat ihmiset näyttävät edes hetken ajan sympaattisemmilta ja kiintymyksen arvoisilta. Aina voi yrittää, eikö vaan?
Silva