Ahdistus, paniikki ja paniikkihäiriö
03.12.2014
Asiakkaiden kysymys liittyy tutustumiskäynnillä usein ahdistuksen ja paniikin tunteeseen. Ahdistuneisuushäiriöt ovat yleisiä, ja joka neljäs ihminen kärsii niistä elämänsä aikana. Hätääntyneellä ihmisellä on arvaus siitä, mistä on kyse, ja pelottava tunne on saanut asiakkaan toimesta usein nimen, joka on tuttu kaikille meille psykologiaa keittiössä harrastaneille: paniikkihäiriö.
Kun asiaa aletaan vastaanotolla rauhassa jäsentää tarkemmin, löytyy vastauksia. Tieto toimii ensiapuna: ahdistuksen tuoma pelko ja paniikkihäiriö eivät ole sama asia. Molemmat ovat kuitenkin elämää rajusti rajoittavia häiriöitä.
On selvää, että kun sukeltaa happipullojen varassa syvällä pinnan alla ja jää jumiin ahtaassa tunnelissa, paniikki iskee. Ahdistuneisuushäiriössä vähemmän uhkaava ja eloonjäämisen kannalta harmiton tilanne tai asia laukaisee tämän saman reaktion. En selviä, menetän tajuntani. Valitsen elokuvateatterissa reunapaikan, tällöin pelon ja ahdistuksen iskiessä voin hiipiä ulos exit-ovesta. Kassat ja mikä tahansa muu jonottaminen, harrrasteryhmä, sukujuhla – jos romahdan ja alan huutaa, paljastun. Torit, kaupat, luokat, luennot. Paniikki iskee ulkopuolelta sisääsi, reaktiona ympäröivään tilanteeseen.
Paniikkihäiriö on yksi ahdistuksen muoto, mutta luonteeltaan erilainen. Se hyökkää ilman varoitusta. Se ei tarvitse ulkoista ärsykettä vaan matkaa sisältä ulospäin.
Muistan, kuten kaikki paniikkihäiriöön sairastuneet, hyvin ensimmäisen kohtauksen. Asuin haaveitteni pienellä hevostilalla, ja esikoiseni oli syntynyt. Elin unelmaani. Hevosten lisäksi pihamaalla kirmasivat lampaat, paimenkoirat, aasikin, Petronella nimeltään. Kun esikoispoikani oli 8-kuukautinen, makoilin hänen kanssaan vauvan huoneen lattialla. Hetki oli kaunis ja seesteinen.
Äkkiä tunsin kuinka sydämeni alkoi pamppailla. Fokukseni siirtyi vauvasta itseeni. Tuijotin näkyviä verisuoniani ja tiesin niiden pullistuvan ja repeävän. Kaikkialla kehossani oli käynnissä täydellinen hajoaminen. Kärpäset surisivat ikkunalaudalla, vauva jokelsi, minä tein kuolemaa. Keho oli käynnistänyt hätätilan. Sanoin miehelleni, että kuolen, kutsu ambulanssi. Mies katsoi minua äimistyneenä, mutta ymmärsi pian, että olen tosissani. Hän nappasi vauvan kainaloonsa ja raahasi minut autoon. Makasin takapenkillä matkalla sairaalaan. Katselin puiden latvoja, huohotin ja ajattelin, että tämä on viimeinen näkymäni. Sairaalan pihalla mieheni haki pyörätuolin ja kärräsi minut ensiapuun. Muistan sen, että harmitti kun ei ollut rintsikoita eikä ripsiväriä.
Meihin suhtauduttiin sairaalassa vakavasti, olinhan nuori äiti vauvan kanssa. Minut vietiin erilaisiin tutkimuksiin. Taistelen hengestäni, ajattelin. Viimeisenkin tutkimuksen ollessa ohi pääsin tapaamaan lääkäriä. Hän katseli testituloksia, ja tulen aina muistamaan hänen sanansa: olette nuori ja terve nainen, olettehan tietoinen siitä, että tämän taustan omaavat henkilöt potevat hyvin harvoin sydänvikoja, kyseessä lienee paniikkihäiriö. Oireille ei löytynyt fysiologista solutason syytä. Ihmeellinen hetki – helpotus ja hämmennys. Hävetti.
Meidät lähetettiin kotiin tuon hämmennyksen vallassa. Laukussani oli resepti ahdistukseen. Tuijottelin reseptiä ja mietin, 29-vuotiaana, mitä on edessä. Jostain muistini lokeroista tuli tieto, että läheinen ihminen on kokenut jotain vastaavaa. Soitin hänelle ja kerroin itkuisen sekavana mitä oli tapahtunut. Läheiseni tunnisti tilani. Hän kertoi lopettaneensa samassa iässä aktiiviurheilun, ja tämä oli tuonut tunteen, että keho muuttuu, se ei enää ole kunnossa ja rapautuu. Luottamus omaan kehoon oli mennyt. Sitten hän sanoi elämäni tähän mennessä ehkä tärkeimmät sanat: varaudu vaikeaan vuoteen, mutta opit elämään itsesi kanssa. Vuoden kuluttua olet taas terve, etkä enää ikinä tule kokemaan elämässäsi samaa.
Tuo vuosi oli musta vuosi. Sain kohtauksen Helsingissä Yrjönkadulla, enkä enää pystynyt kävelemään sitä pitkin vaan etsin kiertotien. Sain kohtauksen tallissa, johon en uskaltanut mennä moneen kuukauteen, ja mieheni joutui hoitamaan yksin eläinten ruokinnat ja muut. Näen valokuvista, että olin läsnä kun kotonamme tehtiin remontti – en muista siitä juuri mitään. Tiesin kuitenkin koko ajan, läheisen viisaiden sanojen johdosta, että tästä voi parantua. Ja niinhän siinä kävi: reilua vuotta myöhemmin heitin mukanani kantamani ahdistuslääkepurkin avaamattomana pois.
Miksi selvisin? Kuuntelin vertaiskokijaa. Hankin ammattiapua. Otin käyttöön kaikki keksimäni itsehoitokeinot (näistä hyvä kokooma löytyy Edmund J. Bournen kirjasta “Vapaaksi ahdistuksesta”). Mutta tärkeintä oli se, että uskoin, että tästä voi parantua. 18 vuotta on kulunut ja läheisen lupaus on tullut todeksi: ei oireita, ei paniikkihäiriökohtauksia. Parasta kaikessa on se, että osaan ohjata omat lapseni helpommalle tielle, sillä paniikkihäiriökin on periytyvää. Juttelemme lasteni kanssa siitä, että mahdollinen tulevaisuuden paniikkihäiriö on ymmärrettävissä ja hoidettavissa.
Kun kohtaan asiakkaan, joka kertoo sairastuneensa paniikkihäiriöön, suhtaudun asiaan vakavasti. En kuitenkaan ota heti osaa hätäännykseen, vaan alamme yhdessä tutkia, minkälaisesta ahdistushäiriöstä on kysymys. Jos ahdistukset tulevat rajuina kohtauksina, ja kyseessä on paniikkihäiriö, saan jakaa eteenpäin lahjaa, jonka itse sain suurimmalla pelon hetkellä. Sinä voit parantua.
Silva